keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Rakkaustarina

Olen viime päivinä saanut seurata läheltä suurta Rakkautta, hellyyttä ja sanatonta tunnetta, joka on melkein käsinkosketeltavaa. Rakkautta, joka on kestänyt tuulet ja tuiskut, sekä auringon paahteen ja kevään vihannan. Tunnetta ja elämää, jota nöyränä katson ja kunnioitan.

Isovanhempieni rakkaustarina alkaa sotavuosilta, tarkempia yksityiskohtia ei minulla ole, mutta monesti mummulassa katseltu mustavalkoinen kuva nuoresta parista valkoisessa mekossa ja puvussa, kertoo tämän.
Tämä arkinen tarina on kulkenut, kuten monen muun aikalaisensa tarina, läpi harmaan arjen, jälleen rakentamisen, pula-ajan, ruuhkavuosien, lapsien ja lastenlapsien, sekä heidän lapsiensa, työn ja kiireen, hiljaisen eläkeiän ohituksen, ilon ja onnen kyynelten kautta harmaalla hopeoituun vanhuuteen, jo 70 vuoden ajan.
Heidän yhteisen matkan aikana on kasvanut aikuisuuteen jälkipolvista reilusti parikin sukupolvea, rakennettu taloja kolmelle polvelle ja neljässä polvessa ikuistettu kuvia kirjoihin ja kansiin. Pihakoivu, jonka taimi on istutettu kodin pihaan, talon valmistuttua 50-luvun alussa, on kasvanut mahtavaan mittaan, kiipeilypuuksi, kuten me lapsenlapset sitä kutsumme. Aika kulkee ja me sen mukana, pala palalta vanhentuen.

Eilen piipahdin mummulassa, pikipäin. Saapuessani mummu ja vaari olivat päivälevolla. Mummu jo torkkui ja vaari vielä mietiskeli maailman menoa.
Vaarin kanssa hetken turistuamme ja mummua odotellessamme, vaari lähti mummua herättelemään, josko mummukin "vierailun" ajaksi heräisi. Miten hellästi, tuo 95 vuoden iän ylittänyt herrasmies herätteli 90-vuotiasta vaimoaan. Miten kauniisti hän puheli ja ystävällisesti toisti sanansa, kun mummu ei niitä ensimmäisellä kerralla unen sekaan sisäistänyt. Piti kädestä kiinni ja silitteli.
Mietin siinä vieressä seistessäni heidän 70 avioliitto vuottaan ja mietin, miten rakkaus on niin suurta, että jaksaa kulkea tuon matkan väsymättä ja antautumatta maailman pahuudelle. Se arkinen hellyys ja välittäminen mikä huokui isovanhempien eleissä ja tavassa huolehtia toisistaan, oli käsinkosketeltavaa, niin kaunista ja ylitsevuotavaa, että se sai minut melkein herkistymään.
Olen ennenkin sanonut, että meidän nyky polvien on vaikea tulla perässä ja saavuttaa tuota samaa määrää avioliittovuosia, eikä se vuosien määrän varmaan niin väliäkään ole. Mutta se minkä toivoisin meidän kaikkien jälkipolvien säilyttävän ja oppivan, on tuo kaunis arkinen hellyys ja välittäminen - arvokkuus ja läheisyys. Ne pienet hetket yhdessä, kiireisen tai seesteisen arjen joukossa, tila näyttää rakkautensa ja ottaa se vastaan.

Toivon sydämestäni isovanhemmilleni vielä useita arvokkaita ja rakkauden täyteisiä hetkiä, ja meille muille kykyä sisäistää tuo suuri kahden ihmisen välinen rakkauden silta.