maanantai 18. joulukuuta 2017

Vahvoja naisia

Elämässani on ja on ollut useita vahvoja naisia. Välillä tuntuu, että vahvempia kuin olisi tarvekaan. Naisia, joiden hartioilla on moni vastuu levännyt ja moni päätös tehty. Selviydytty arjen haasteista, mahdollisesti omista unelmistaan luopuen ja toisten edun edelleen laittaen, huolehtien aina kaikesta kukin tavallaan. Sisukkuutta ja omapäisyyttä tuntuu periytyneen myös jälkipolviin.
Saan olla kiitollinen että olen saanut tutustua näihin vahvoihin naisiin. Osan kanssa olen kulkenut vain kappaleen matkaa, osan kanssa hieman enemmän. Osan kanssa matkamme jatkuu.

Näihin joulunalun päiviin värittyy paljon. Lasten odotusta ja intoa, avattuja joulukalenterin luukkuja, sytytettyjä adventtikynttilöitä, enkelikellon helinää. Markkinahumua huutavat kaupat, suunnitelmat joulun ruuista ja aaton aikatauluista, huokailut kauppajonossa ja paperin rapina piilossa katseilta. Joulukukkien tuoksu, valkeana piirtyvät hanget ja tähtien piskoittelema taivas. Tummuus ja valo rintarinnan.
Tätä joulunalusta värittää myös paljon tummempi odotus, jonka tunteiden kirjo on myös sateenkaaren väreissä. Tuohon odotukseen värittyy tuska, kaipaus, kiitollisuus, toivo ja epätoivo. Odottamisessa on vastaparina aika ja ajan määrä, jota ei lopulta tiedä kukaan... Arvauksien, pelon ja toivon värittämä odotus, jonka lopulta kuitenkin taitaa tällä kertaa voittaa tummuus.
Istuin tänään yhden vahvan naisen sängyn vierellä, sukumme vanhimman naisen. Elämä on piirtänyt uurteensa kasvoihin, halannut ihon kurtuille ja hopeoinut hennot hiukset kuin kruunuksi eletyistä vuosista. Katsoin noita niin tuttuja kasvoja, pidin kiinni kädestä ja silitin poskea. Tiedän ettei yhteistä matkaamme ole enää paljon jäljellä. Järjen ja tunteiden piirileikki sisälläni sai kyyneleet valumaan poskilleni. Mieleeni tulvi kuvia menneiltä vuosilta, muistojen kultaamia, hetkien sävyttämiä, onnen palasia. Siinä istuessani näin miten viimepäivinä on elämän liekki alkanut hiipua, eläen kuitenkin vahvana koko ajan. Suurimpana tunteena, siinä istuessani, sydämestäni loisti kiitollisuus, kiitollisuus mahdollisuudesta taittaa matkaa tämän vahvan naisen seurassa, olla osana toisiemme elämää.
Lähtiessäni lupasin hänelle, että pidämme toisistamme huolta, niin kuin hänkin on tehnyt - omalla tavallaan aivan elämän viimemetreille saakka ja itselleni olla yhtä vahva ja seistä omalla paikallani tässä sukupuussa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Rakkaustarina

Olen viime päivinä saanut seurata läheltä suurta Rakkautta, hellyyttä ja sanatonta tunnetta, joka on melkein käsinkosketeltavaa. Rakkautta, joka on kestänyt tuulet ja tuiskut, sekä auringon paahteen ja kevään vihannan. Tunnetta ja elämää, jota nöyränä katson ja kunnioitan.

Isovanhempieni rakkaustarina alkaa sotavuosilta, tarkempia yksityiskohtia ei minulla ole, mutta monesti mummulassa katseltu mustavalkoinen kuva nuoresta parista valkoisessa mekossa ja puvussa, kertoo tämän.
Tämä arkinen tarina on kulkenut, kuten monen muun aikalaisensa tarina, läpi harmaan arjen, jälleen rakentamisen, pula-ajan, ruuhkavuosien, lapsien ja lastenlapsien, sekä heidän lapsiensa, työn ja kiireen, hiljaisen eläkeiän ohituksen, ilon ja onnen kyynelten kautta harmaalla hopeoituun vanhuuteen, jo 70 vuoden ajan.
Heidän yhteisen matkan aikana on kasvanut aikuisuuteen jälkipolvista reilusti parikin sukupolvea, rakennettu taloja kolmelle polvelle ja neljässä polvessa ikuistettu kuvia kirjoihin ja kansiin. Pihakoivu, jonka taimi on istutettu kodin pihaan, talon valmistuttua 50-luvun alussa, on kasvanut mahtavaan mittaan, kiipeilypuuksi, kuten me lapsenlapset sitä kutsumme. Aika kulkee ja me sen mukana, pala palalta vanhentuen.

Eilen piipahdin mummulassa, pikipäin. Saapuessani mummu ja vaari olivat päivälevolla. Mummu jo torkkui ja vaari vielä mietiskeli maailman menoa.
Vaarin kanssa hetken turistuamme ja mummua odotellessamme, vaari lähti mummua herättelemään, josko mummukin "vierailun" ajaksi heräisi. Miten hellästi, tuo 95 vuoden iän ylittänyt herrasmies herätteli 90-vuotiasta vaimoaan. Miten kauniisti hän puheli ja ystävällisesti toisti sanansa, kun mummu ei niitä ensimmäisellä kerralla unen sekaan sisäistänyt. Piti kädestä kiinni ja silitteli.
Mietin siinä vieressä seistessäni heidän 70 avioliitto vuottaan ja mietin, miten rakkaus on niin suurta, että jaksaa kulkea tuon matkan väsymättä ja antautumatta maailman pahuudelle. Se arkinen hellyys ja välittäminen mikä huokui isovanhempien eleissä ja tavassa huolehtia toisistaan, oli käsinkosketeltavaa, niin kaunista ja ylitsevuotavaa, että se sai minut melkein herkistymään.
Olen ennenkin sanonut, että meidän nyky polvien on vaikea tulla perässä ja saavuttaa tuota samaa määrää avioliittovuosia, eikä se vuosien määrän varmaan niin väliäkään ole. Mutta se minkä toivoisin meidän kaikkien jälkipolvien säilyttävän ja oppivan, on tuo kaunis arkinen hellyys ja välittäminen - arvokkuus ja läheisyys. Ne pienet hetket yhdessä, kiireisen tai seesteisen arjen joukossa, tila näyttää rakkautensa ja ottaa se vastaan.

Toivon sydämestäni isovanhemmilleni vielä useita arvokkaita ja rakkauden täyteisiä hetkiä, ja meille muille kykyä sisäistää tuo suuri kahden ihmisen välinen rakkauden silta.