Anna käsi, niin mä kanssas kuljen...

Kaupallamme kävi tänään rouva, jolla oli paljon asiaa kerrottavana - pyysi saada jutustella hetken. Hetken katsoin odottavaa työjonoani ja työnsin sen pois mielestäni. Istahdin kuuntelemaan rouvan tarinaa tai tarinoita. Elämän langat neuloivat hänen kertoessaan kaunista neuletta.
Yhdessä kertomuksessaan hän kertoi, miten oli ollut lapsen lapsenlapsen kanssa metsäretkellä. Rouva oli horjahtanut ja pieni poika oli sanonut "isomummi anna käsi, mennään yhdessä, minä autan sinua".
Koko loppu päivän nuo pienen pojan sanat ovat soineet korvissani - anna käsi niin autan sinua...
Kun sinä hapuilet eteenpäin epätasaisessa maastossa, ehkä pimeässäkin - olisitko onnellinen noista sanoista?
Silloin kun polku on kivisin, on avun pyytäminen vaikeaa - kai sitä häpeää heikkouttaan, epäonnistumistaan, reitinvalintaansa... Silloin kaipaa rinnalleen ihmisiä, joiden käden ojennus auttaa vaikeimman yli.
Se ei tarvitse olla suurta, se voi vaan olla hetki - hetki, jolloin päätät kuunnella kiireesi sijaan. Hetki, jolloin päätät kuulla rivien välit. Hetki, jolloin saatat halata. Hetki, jolloin seisot rinnalla.
Kaksin on tie aina kevyempi ja valoisampi kulkea.
Me yritämme olla vahvoja, yritämme selvitä - "tienata" paikkamme siellä sun täällä. Maksamme paikoin kovaa hintaa ylpeydestämme, vahvuudestamme ja itsenäisyydestämme - halustamme olla jotain. Ei meitä ole luotu kestämään mitä vaan, ei meitä ole luotu kulkemaan yksin. Yhdessä kulkiessa, ei murheet ole niin suuria, raskaita tai kivisiä.
Näin Joulun alla haastankin sinut lukijani "käärimään" pakettiin tavaran sijaan käden ojennuksen - vaikka näin en kai kauppiaana saisikaan ajatella. Ojennetaan kättämme toisillemme ja ollaan läsnä. Paketoidaan mieliimme auttamisen halu, pyytettön välittäminen ja hetkiä, joita jaamme niitä tarvitseville...

Enkelin siivin,
Sydämen lauluin,
Joulun henkäys,
ylitsemme kiirii.

Ojenna kättä,
Silitä päätä,
Välitä hetken,
Matkaan saat joulun hengen...
MinnaJ

Yhdessä tekemisen kulttuuri - voimaannuttava kokemus

Minulta usein kysytään miten jaksan olla niin monessa mukana? Usein vastaan kyselijöille, että en aina jaksakkaan, mutta silti olen lähes aina lähdössä mukaan uusiin projekteihin. Miksi, mikä saa venymään omille rajoilleen vapaaehtoisesti kerta toisensa jälkeen? Mikä saa jaksamaan, vaikkei jaksakkaan...?

Liiemmin en asiaa ole miettinyt - pureskellut vain, aina jonkun kysyjän jälkeen. Mutta tätä aamuna huomasin jälleen innostuvani uudesta asiasta ja aloin miettimään, että miksi innostun, kehittelen ja toteutan asioita, jotka ei omassa kukkarossa tunnu tai hyödytä minua itseäni mitenkään... Miksi ajan lintukotomme asioita, miksi puurran seuratyön parissa, miksi olen se mikä olen, miksi haluan auttaa ja antaa omastani...?
Lopputulemaltani tulin tulokseen, että siksi, koska yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen on varsin voimaannuttavaa. Kun antaa omasta voimavarapankista saa myös takaisin monin kerroin. Totesinkin, että yksiselitteinen syy onkin melko itsekäs - koen saavani voimaa omaan arkeeni yhdessä tekemisestä, koen itseni tärkeäksi ja hyväksytyksi yhteisössämme. Olen huomannut, myös että jakamani aika palaa takaisin myös minua auttavana tekijänä - ei ehkä rahallisesti (niin kuin tuntuu tässä maailmanajassa ihmiset kaiken mittaavaan) vaan yhteistyökuvioina - tukiverkostona, jonka apua voimme puolin ja toisin käyttää ja ystävinä joiden kanssa voimme jakaa asioita.
Yli ihmistä ei minusta ole tullut - eikä tule, mutta toivoisin voivani jakaa ympärilleni sitä iloa ja mielihyvää mitä yhdessä tekeminen minulle antaa.

Toivoisinkin kaikkien kokeilevan yhdessä tekemistä, vanhan ajan talkoohenkeä - jossa mittarina ei olisikaan raha vaan se paljon arvokkaampi palkka - hyvä mieli.

Toisenluokan kansalainen

Viikonloppuna tutustuin vaikuttavaan valokuvanäyttelyyn "Unohdetut" (Tomi Tuuliranta) Popparilla. Kuvat kertoivat karua kieltä elämän siitä syrjästä, jossa ei ehkä enää nähdä valoa huomisessa. Moni on näiden kuvien kotejen ihmiset unohtanut, ehkä jopa he itse itsensä. Itse kokee itsensä onnekkaaksi, kun kaikki on hyvin tai ainakin paremmin.
Alkuviikosta seurasin Anne-Mari Pahkalan iltapuku -näyttelyn rakentumista Popparille. Kauniita veistoksellisia pukuja, joukossa Mäntän musiikkijuhlien paikalle tuoma flyygeli - kiiltävä pintainen ja kaunisääninen, taideteos niin kuin jokainen tilassa oleva pukukin. Jälleen maailma, joka ei ole minulle kotoisin kenttä - tulee tunne että olen huonompi, alempiarvoinen.
Yllä kuvattujen maailmojen ero on valtava. Olen aina halunnut ajatella, että olemme kaikki samanarvoisia, samalla viivalla, samojen maailmojen/mahdollisuuksien tantereella. Onko kuitenkaan näin? Onko Suomessa luokkia - onko toisenluokan kansalaisia, jaotellaanko meidät eri kasteihin syntyperämme, kotimme tai kohtalomme mukaan?
Yhtä kaikki, olimme sitten luokallisia tai luokattomia tässä yhteiskunnassa, meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Me kaikki olemme arvokkaita mahdollisesta luokastamme huolimatta - sillä ihmisarvolla ei ole luokkia. Siksipä tuntuukin pahalta nähdä ylen- tai alenkatsovia katseita, vaikka maailmoitamme erottaisikin raha tai yhteiskuntaluokka, se ei saisi koskaan alentaa tai ylentää ihmisarvoamme.
Ollaan siis ihminen ihmiselle - annetaan mahdollisuus itsellemme tutustua ilman luokkia toisiimme, joskus elämä voi yllättää ja antaa timantteja paikkoihin, joista niitä ei osaa etsiä...!