Jaksamisen taika

Luin viikolla Kauppiaanrouvan blogi tekstin Kun jäljelle jää vain itku (http://www.kauppiaanrouva.fi/2019/05/06/kun-jaljelle-jaa-vaan-itku/). Samaistuin moniin tunteisiin, tekstistä huokui läpi itsestään kaiken antavan naisen tuntemukset. Niin monesti itsekkin samojen tuntojen kanssa taistelleena, luulen tietäväni mitä kirjoittajan päässä liikkuu.
Teksti sai minut ajattelemaan, että ketä varten elämme tätä elämää? Kenelle keräämme sulkia hattuun, mitä niillä sulilla on merkitystä?
Mä en aina jaksaisi olla minä - mä en jaksaisi hymyillä, olla reipas, energinen, kaiken hoitava, kaiken jaksava ja organisoiva nainen. Joskus tuntuu, että voisimpa vaan jäädä tähän, olla olematta mitään, ilman että kukaan odottaa mitään.
Olen viimeaikoina joutunut hidastamaan, napannut kaveriksini muutamia seuralaisia, jotka muistuttavat olemassa olollaan, jos kiristää tahtia... Tämä yhtälö "rooleissani" aiheuttaa välillä haasteita. Välillä kun on itsekkin vaikea ymmärtää omat rajansa, niin huomaa sen olevan muille vielä haastavampaa - kun kulissin taa ei nää, mitä sisällä tapahtuu. Sen hymyn takana voi olla hyvinkin rikkinäinen ja väsynyt ihminen, joka ei osaa sanoa ääneen ettei nyt jaksa tai pysty...
Meistä kukaan ei nää toisen sisään, ei voi tuntea hänen tunteitaan, nähdä hänen haasteitaan. Kukaan ei pysty täysin ymmärtämään sitä kaikkea, mitä toinen kokee tietyissä tilanteissa. Elämä tuo meille kaikille vastaan omat haasteensa, toisten haasteet näkyvät, toisten pysyvät piilossa. Siksi meidän pitäisikin  herkin korvin kuunnella lähimmäistämme ja kysyä "mitä kuuluu?". Elämän hektisyydessä tämä jää monesti jalkoihin ja itsekkin huomaan pintaliidon - liian harvoin kysyn kanssakulkijalta heidän tuntojaan.
Ei jäädä kasvottomana ruudun taa - ollaan ihmisiä toisillimme...

Anna käsi, niin mä kanssas kuljen...

Kaupallamme kävi tänään rouva, jolla oli paljon asiaa kerrottavana - pyysi saada jutustella hetken. Hetken katsoin odottavaa työjonoani ja työnsin sen pois mielestäni. Istahdin kuuntelemaan rouvan tarinaa tai tarinoita. Elämän langat neuloivat hänen kertoessaan kaunista neuletta.
Yhdessä kertomuksessaan hän kertoi, miten oli ollut lapsen lapsenlapsen kanssa metsäretkellä. Rouva oli horjahtanut ja pieni poika oli sanonut "isomummi anna käsi, mennään yhdessä, minä autan sinua".
Koko loppu päivän nuo pienen pojan sanat ovat soineet korvissani - anna käsi niin autan sinua...
Kun sinä hapuilet eteenpäin epätasaisessa maastossa, ehkä pimeässäkin - olisitko onnellinen noista sanoista?
Silloin kun polku on kivisin, on avun pyytäminen vaikeaa - kai sitä häpeää heikkouttaan, epäonnistumistaan, reitinvalintaansa... Silloin kaipaa rinnalleen ihmisiä, joiden käden ojennus auttaa vaikeimman yli.
Se ei tarvitse olla suurta, se voi vaan olla hetki - hetki, jolloin päätät kuunnella kiireesi sijaan. Hetki, jolloin päätät kuulla rivien välit. Hetki, jolloin saatat halata. Hetki, jolloin seisot rinnalla.
Kaksin on tie aina kevyempi ja valoisampi kulkea.
Me yritämme olla vahvoja, yritämme selvitä - "tienata" paikkamme siellä sun täällä. Maksamme paikoin kovaa hintaa ylpeydestämme, vahvuudestamme ja itsenäisyydestämme - halustamme olla jotain. Ei meitä ole luotu kestämään mitä vaan, ei meitä ole luotu kulkemaan yksin. Yhdessä kulkiessa, ei murheet ole niin suuria, raskaita tai kivisiä.
Näin Joulun alla haastankin sinut lukijani "käärimään" pakettiin tavaran sijaan käden ojennuksen - vaikka näin en kai kauppiaana saisikaan ajatella. Ojennetaan kättämme toisillemme ja ollaan läsnä. Paketoidaan mieliimme auttamisen halu, pyytettön välittäminen ja hetkiä, joita jaamme niitä tarvitseville...

Enkelin siivin,
Sydämen lauluin,
Joulun henkäys,
ylitsemme kiirii.

Ojenna kättä,
Silitä päätä,
Välitä hetken,
Matkaan saat joulun hengen...
MinnaJ

Yhdessä tekemisen kulttuuri - voimaannuttava kokemus

Minulta usein kysytään miten jaksan olla niin monessa mukana? Usein vastaan kyselijöille, että en aina jaksakkaan, mutta silti olen lähes aina lähdössä mukaan uusiin projekteihin. Miksi, mikä saa venymään omille rajoilleen vapaaehtoisesti kerta toisensa jälkeen? Mikä saa jaksamaan, vaikkei jaksakkaan...?

Liiemmin en asiaa ole miettinyt - pureskellut vain, aina jonkun kysyjän jälkeen. Mutta tätä aamuna huomasin jälleen innostuvani uudesta asiasta ja aloin miettimään, että miksi innostun, kehittelen ja toteutan asioita, jotka ei omassa kukkarossa tunnu tai hyödytä minua itseäni mitenkään... Miksi ajan lintukotomme asioita, miksi puurran seuratyön parissa, miksi olen se mikä olen, miksi haluan auttaa ja antaa omastani...?
Lopputulemaltani tulin tulokseen, että siksi, koska yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen on varsin voimaannuttavaa. Kun antaa omasta voimavarapankista saa myös takaisin monin kerroin. Totesinkin, että yksiselitteinen syy onkin melko itsekäs - koen saavani voimaa omaan arkeeni yhdessä tekemisestä, koen itseni tärkeäksi ja hyväksytyksi yhteisössämme. Olen huomannut, myös että jakamani aika palaa takaisin myös minua auttavana tekijänä - ei ehkä rahallisesti (niin kuin tuntuu tässä maailmanajassa ihmiset kaiken mittaavaan) vaan yhteistyökuvioina - tukiverkostona, jonka apua voimme puolin ja toisin käyttää ja ystävinä joiden kanssa voimme jakaa asioita.
Yli ihmistä ei minusta ole tullut - eikä tule, mutta toivoisin voivani jakaa ympärilleni sitä iloa ja mielihyvää mitä yhdessä tekeminen minulle antaa.

Toivoisinkin kaikkien kokeilevan yhdessä tekemistä, vanhan ajan talkoohenkeä - jossa mittarina ei olisikaan raha vaan se paljon arvokkaampi palkka - hyvä mieli.

Toisenluokan kansalainen

Viikonloppuna tutustuin vaikuttavaan valokuvanäyttelyyn "Unohdetut" (Tomi Tuuliranta) Popparilla. Kuvat kertoivat karua kieltä elämän siitä syrjästä, jossa ei ehkä enää nähdä valoa huomisessa. Moni on näiden kuvien kotejen ihmiset unohtanut, ehkä jopa he itse itsensä. Itse kokee itsensä onnekkaaksi, kun kaikki on hyvin tai ainakin paremmin.
Alkuviikosta seurasin Anne-Mari Pahkalan iltapuku -näyttelyn rakentumista Popparille. Kauniita veistoksellisia pukuja, joukossa Mäntän musiikkijuhlien paikalle tuoma flyygeli - kiiltävä pintainen ja kaunisääninen, taideteos niin kuin jokainen tilassa oleva pukukin. Jälleen maailma, joka ei ole minulle kotoisin kenttä - tulee tunne että olen huonompi, alempiarvoinen.
Yllä kuvattujen maailmojen ero on valtava. Olen aina halunnut ajatella, että olemme kaikki samanarvoisia, samalla viivalla, samojen maailmojen/mahdollisuuksien tantereella. Onko kuitenkaan näin? Onko Suomessa luokkia - onko toisenluokan kansalaisia, jaotellaanko meidät eri kasteihin syntyperämme, kotimme tai kohtalomme mukaan?
Yhtä kaikki, olimme sitten luokallisia tai luokattomia tässä yhteiskunnassa, meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Me kaikki olemme arvokkaita mahdollisesta luokastamme huolimatta - sillä ihmisarvolla ei ole luokkia. Siksipä tuntuukin pahalta nähdä ylen- tai alenkatsovia katseita, vaikka maailmoitamme erottaisikin raha tai yhteiskuntaluokka, se ei saisi koskaan alentaa tai ylentää ihmisarvoamme.
Ollaan siis ihminen ihmiselle - annetaan mahdollisuus itsellemme tutustua ilman luokkia toisiimme, joskus elämä voi yllättää ja antaa timantteja paikkoihin, joista niitä ei osaa etsiä...!

Vahvoja naisia

Elämässani on ja on ollut useita vahvoja naisia. Välillä tuntuu, että vahvempia kuin olisi tarvekaan. Naisia, joiden hartioilla on moni vastuu levännyt ja moni päätös tehty. Selviydytty arjen haasteista, mahdollisesti omista unelmistaan luopuen ja toisten edun edelleen laittaen, huolehtien aina kaikesta kukin tavallaan. Sisukkuutta ja omapäisyyttä tuntuu periytyneen myös jälkipolviin.
Saan olla kiitollinen että olen saanut tutustua näihin vahvoihin naisiin. Osan kanssa olen kulkenut vain kappaleen matkaa, osan kanssa hieman enemmän. Osan kanssa matkamme jatkuu.

Näihin joulunalun päiviin värittyy paljon. Lasten odotusta ja intoa, avattuja joulukalenterin luukkuja, sytytettyjä adventtikynttilöitä, enkelikellon helinää. Markkinahumua huutavat kaupat, suunnitelmat joulun ruuista ja aaton aikatauluista, huokailut kauppajonossa ja paperin rapina piilossa katseilta. Joulukukkien tuoksu, valkeana piirtyvät hanget ja tähtien piskoittelema taivas. Tummuus ja valo rintarinnan.
Tätä joulunalusta värittää myös paljon tummempi odotus, jonka tunteiden kirjo on myös sateenkaaren väreissä. Tuohon odotukseen värittyy tuska, kaipaus, kiitollisuus, toivo ja epätoivo. Odottamisessa on vastaparina aika ja ajan määrä, jota ei lopulta tiedä kukaan... Arvauksien, pelon ja toivon värittämä odotus, jonka lopulta kuitenkin taitaa tällä kertaa voittaa tummuus.
Istuin tänään yhden vahvan naisen sängyn vierellä, sukumme vanhimman naisen. Elämä on piirtänyt uurteensa kasvoihin, halannut ihon kurtuille ja hopeoinut hennot hiukset kuin kruunuksi eletyistä vuosista. Katsoin noita niin tuttuja kasvoja, pidin kiinni kädestä ja silitin poskea. Tiedän ettei yhteistä matkaamme ole enää paljon jäljellä. Järjen ja tunteiden piirileikki sisälläni sai kyyneleet valumaan poskilleni. Mieleeni tulvi kuvia menneiltä vuosilta, muistojen kultaamia, hetkien sävyttämiä, onnen palasia. Siinä istuessani näin miten viimepäivinä on elämän liekki alkanut hiipua, eläen kuitenkin vahvana koko ajan. Suurimpana tunteena, siinä istuessani, sydämestäni loisti kiitollisuus, kiitollisuus mahdollisuudesta taittaa matkaa tämän vahvan naisen seurassa, olla osana toisiemme elämää.
Lähtiessäni lupasin hänelle, että pidämme toisistamme huolta, niin kuin hänkin on tehnyt - omalla tavallaan aivan elämän viimemetreille saakka ja itselleni olla yhtä vahva ja seistä omalla paikallani tässä sukupuussa.

Rakkaustarina

Olen viime päivinä saanut seurata läheltä suurta Rakkautta, hellyyttä ja sanatonta tunnetta, joka on melkein käsinkosketeltavaa. Rakkautta, joka on kestänyt tuulet ja tuiskut, sekä auringon paahteen ja kevään vihannan. Tunnetta ja elämää, jota nöyränä katson ja kunnioitan.

Isovanhempieni rakkaustarina alkaa sotavuosilta, tarkempia yksityiskohtia ei minulla ole, mutta monesti mummulassa katseltu mustavalkoinen kuva nuoresta parista valkoisessa mekossa ja puvussa, kertoo tämän.
Tämä arkinen tarina on kulkenut, kuten monen muun aikalaisensa tarina, läpi harmaan arjen, jälleen rakentamisen, pula-ajan, ruuhkavuosien, lapsien ja lastenlapsien, sekä heidän lapsiensa, työn ja kiireen, hiljaisen eläkeiän ohituksen, ilon ja onnen kyynelten kautta harmaalla hopeoituun vanhuuteen, jo 70 vuoden ajan.
Heidän yhteisen matkan aikana on kasvanut aikuisuuteen jälkipolvista reilusti parikin sukupolvea, rakennettu taloja kolmelle polvelle ja neljässä polvessa ikuistettu kuvia kirjoihin ja kansiin. Pihakoivu, jonka taimi on istutettu kodin pihaan, talon valmistuttua 50-luvun alussa, on kasvanut mahtavaan mittaan, kiipeilypuuksi, kuten me lapsenlapset sitä kutsumme. Aika kulkee ja me sen mukana, pala palalta vanhentuen.

Eilen piipahdin mummulassa, pikipäin. Saapuessani mummu ja vaari olivat päivälevolla. Mummu jo torkkui ja vaari vielä mietiskeli maailman menoa.
Vaarin kanssa hetken turistuamme ja mummua odotellessamme, vaari lähti mummua herättelemään, josko mummukin "vierailun" ajaksi heräisi. Miten hellästi, tuo 95 vuoden iän ylittänyt herrasmies herätteli 90-vuotiasta vaimoaan. Miten kauniisti hän puheli ja ystävällisesti toisti sanansa, kun mummu ei niitä ensimmäisellä kerralla unen sekaan sisäistänyt. Piti kädestä kiinni ja silitteli.
Mietin siinä vieressä seistessäni heidän 70 avioliitto vuottaan ja mietin, miten rakkaus on niin suurta, että jaksaa kulkea tuon matkan väsymättä ja antautumatta maailman pahuudelle. Se arkinen hellyys ja välittäminen mikä huokui isovanhempien eleissä ja tavassa huolehtia toisistaan, oli käsinkosketeltavaa, niin kaunista ja ylitsevuotavaa, että se sai minut melkein herkistymään.
Olen ennenkin sanonut, että meidän nyky polvien on vaikea tulla perässä ja saavuttaa tuota samaa määrää avioliittovuosia, eikä se vuosien määrän varmaan niin väliäkään ole. Mutta se minkä toivoisin meidän kaikkien jälkipolvien säilyttävän ja oppivan, on tuo kaunis arkinen hellyys ja välittäminen - arvokkuus ja läheisyys. Ne pienet hetket yhdessä, kiireisen tai seesteisen arjen joukossa, tila näyttää rakkautensa ja ottaa se vastaan.

Toivon sydämestäni isovanhemmilleni vielä useita arvokkaita ja rakkauden täyteisiä hetkiä, ja meille muille kykyä sisäistää tuo suuri kahden ihmisen välinen rakkauden silta.

Kirjoittajan paluu

Aikaa on kulunut ilman kirjaimien tipahtelua tänne blogiin.
Paljon on myös tapahtunut ajan kuluessa.
Sanottavaa olisi ollut, sanoja vaan ei ole ollut.

Oli aika olla hiljaa, nyt tuntuu, että on taas aika kirjoittaa...

Mikä sai nyt avaamaan sanaisen arkkuni? Halu kirjoittaa, selvittää omia ajatuksia ja kaikkea sitä myrskyä mikä sisälläni soutaa ja huopaa.

Tänään olen miettinyt paljon elämää, sen koukeroita. Sitä miten yksi puhelu voi pysäyttää kiireisimmän jouluhektisyyden. Aika, joka juoksee kokoajan, pysähtyy.
Sitä miettii, miten aina ajattelee aikaa olevan - harvoin tulee ajatelleeksi, että emme koskaan tiedä koska se loppuu. Jossain määrin on hyvä, ettemme sitä tiedä.

Paljon hössötetään juuri nyt lahjojen kanssa - minäkin markkinatalouden liekassa tarjoan lahjaideoita ja teen tiliä koko vuoden edestä.
Silti mielessäni takoo juuri nyt asioiden nurinkurisuus - yksikään tavara tai kone ei korvaa ihmistä. Monelle suurin lahja olisi tänäkin päivänä toinen ihminen. Elävä, läsnä oleva ihminen. Ei kiireellä käyvä kotipalvelun nainen, ei ovenraosta nopeaan käyvä postipoika, postilaatikolla pysähtyvä naapuri... Kaikki edellä mainitut ovat tärkeitä ihmisiä - joidenkin ainut kontakti elämästä omien muistojen joukkoon.

Voisimmeko tänään antaa suuremman lahjan, jota voi paperiin kääriä? Voisimmeko istua hetkeksi alas pysähtyä ja olla ystävä/läheinen toiselle - kysyä mitä kuuluu?
Voisimmeko jouluhössötyksessämme pysähtyä ja kuulla Joulun oikeaa sanomaa - ...sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa...
Joulu pitäisi perustua yhdessä oloon, iloon ja riemuun siitä, että yli 2000 vuotta sitten saimme lahjan - suurimman mitä voimme saada. Suurin lahja opetti meitä Rakasta lähimmäistäsi. Rakkautta toista ihmistä kohtaan - välittämistä toivoisin jokaiseen Jouluun.

Miten tämä kaikki liittyy aikaan?
Useana Jouluna minulla on ollut tapana käydä paketoimassa erään ystävän joululahjat, kahtena viime jouluna en käynyt - vetosin kiireeseen, vaikka puolittain lupasinkin tulla. Tänä Jouluna menisin - se vaan on liian myöhäistä.
Tuo paketointi hetki oli meille paljon enemmän kuin lahjojen paketoimista - se oli kahden ihmisen hetki toisilleen, hetki yhdessä - kuunnellen toista.
Tänään sain puhelun, ja kuulin erään toisen matkan päättyneen. Hänen kanssaan ehdin tavata nyt syksyllä pitkästä aikaa. Olen kiitollinen noista hetkistä - pienistä hetkistä, joita saimme yhdessä viettää.
Pienet valinnat saavat suuret mittasuhteet - joskus pienistä hetkistä tulee suuria timantteja elämämme kaulanauhaan. Timantteja, joiden arvoa ei voi mitata rahalla tai paketti vuorella. Ne timantit ovat suurimpia lahjoja, joita voimme kantaa.

Haluan toivottaa Teille kaikille Rakastettua Joulua ja Välittävää tulevaa vuotta!