Yhdessä tekemisen kulttuuri - voimaannuttava kokemus

Minulta usein kysytään miten jaksan olla niin monessa mukana? Usein vastaan kyselijöille, että en aina jaksakkaan, mutta silti olen lähes aina lähdössä mukaan uusiin projekteihin. Miksi, mikä saa venymään omille rajoilleen vapaaehtoisesti kerta toisensa jälkeen? Mikä saa jaksamaan, vaikkei jaksakkaan...?

Liiemmin en asiaa ole miettinyt - pureskellut vain, aina jonkun kysyjän jälkeen. Mutta tätä aamuna huomasin jälleen innostuvani uudesta asiasta ja aloin miettimään, että miksi innostun, kehittelen ja toteutan asioita, jotka ei omassa kukkarossa tunnu tai hyödytä minua itseäni mitenkään... Miksi ajan lintukotomme asioita, miksi puurran seuratyön parissa, miksi olen se mikä olen, miksi haluan auttaa ja antaa omastani...?
Lopputulemaltani tulin tulokseen, että siksi, koska yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen on varsin voimaannuttavaa. Kun antaa omasta voimavarapankista saa myös takaisin monin kerroin. Totesinkin, että yksiselitteinen syy onkin melko itsekäs - koen saavani voimaa omaan arkeeni yhdessä tekemisestä, koen itseni tärkeäksi ja hyväksytyksi yhteisössämme. Olen huomannut, myös että jakamani aika palaa takaisin myös minua auttavana tekijänä - ei ehkä rahallisesti (niin kuin tuntuu tässä maailmanajassa ihmiset kaiken mittaavaan) vaan yhteistyökuvioina - tukiverkostona, jonka apua voimme puolin ja toisin käyttää ja ystävinä joiden kanssa voimme jakaa asioita.
Yli ihmistä ei minusta ole tullut - eikä tule, mutta toivoisin voivani jakaa ympärilleni sitä iloa ja mielihyvää mitä yhdessä tekeminen minulle antaa.

Toivoisinkin kaikkien kokeilevan yhdessä tekemistä, vanhan ajan talkoohenkeä - jossa mittarina ei olisikaan raha vaan se paljon arvokkaampi palkka - hyvä mieli.

Toisenluokan kansalainen

Viikonloppuna tutustuin vaikuttavaan valokuvanäyttelyyn "Unohdetut" (Tomi Tuuliranta) Popparilla. Kuvat kertoivat karua kieltä elämän siitä syrjästä, jossa ei ehkä enää nähdä valoa huomisessa. Moni on näiden kuvien kotejen ihmiset unohtanut, ehkä jopa he itse itsensä. Itse kokee itsensä onnekkaaksi, kun kaikki on hyvin tai ainakin paremmin.
Alkuviikosta seurasin Anne-Mari Pahkalan iltapuku -näyttelyn rakentumista Popparille. Kauniita veistoksellisia pukuja, joukossa Mäntän musiikkijuhlien paikalle tuoma flyygeli - kiiltävä pintainen ja kaunisääninen, taideteos niin kuin jokainen tilassa oleva pukukin. Jälleen maailma, joka ei ole minulle kotoisin kenttä - tulee tunne että olen huonompi, alempiarvoinen.
Yllä kuvattujen maailmojen ero on valtava. Olen aina halunnut ajatella, että olemme kaikki samanarvoisia, samalla viivalla, samojen maailmojen/mahdollisuuksien tantereella. Onko kuitenkaan näin? Onko Suomessa luokkia - onko toisenluokan kansalaisia, jaotellaanko meidät eri kasteihin syntyperämme, kotimme tai kohtalomme mukaan?
Yhtä kaikki, olimme sitten luokallisia tai luokattomia tässä yhteiskunnassa, meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Me kaikki olemme arvokkaita mahdollisesta luokastamme huolimatta - sillä ihmisarvolla ei ole luokkia. Siksipä tuntuukin pahalta nähdä ylen- tai alenkatsovia katseita, vaikka maailmoitamme erottaisikin raha tai yhteiskuntaluokka, se ei saisi koskaan alentaa tai ylentää ihmisarvoamme.
Ollaan siis ihminen ihmiselle - annetaan mahdollisuus itsellemme tutustua ilman luokkia toisiimme, joskus elämä voi yllättää ja antaa timantteja paikkoihin, joista niitä ei osaa etsiä...!