keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Jaksamisen taika

Luin viikolla Kauppiaanrouvan blogi tekstin Kun jäljelle jää vain itku (http://www.kauppiaanrouva.fi/2019/05/06/kun-jaljelle-jaa-vaan-itku/). Samaistuin moniin tunteisiin, tekstistä huokui läpi itsestään kaiken antavan naisen tuntemukset. Niin monesti itsekkin samojen tuntojen kanssa taistelleena, luulen tietäväni mitä kirjoittajan päässä liikkuu.
Teksti sai minut ajattelemaan, että ketä varten elämme tätä elämää? Kenelle keräämme sulkia hattuun, mitä niillä sulilla on merkitystä?
Mä en aina jaksaisi olla minä - mä en jaksaisi hymyillä, olla reipas, energinen, kaiken hoitava, kaiken jaksava ja organisoiva nainen. Joskus tuntuu, että voisimpa vaan jäädä tähän, olla olematta mitään, ilman että kukaan odottaa mitään.
Olen viimeaikoina joutunut hidastamaan, napannut kaveriksini muutamia seuralaisia, jotka muistuttavat olemassa olollaan, jos kiristää tahtia... Tämä yhtälö "rooleissani" aiheuttaa välillä haasteita. Välillä kun on itsekkin vaikea ymmärtää omat rajansa, niin huomaa sen olevan muille vielä haastavampaa - kun kulissin taa ei nää, mitä sisällä tapahtuu. Sen hymyn takana voi olla hyvinkin rikkinäinen ja väsynyt ihminen, joka ei osaa sanoa ääneen ettei nyt jaksa tai pysty...
Meistä kukaan ei nää toisen sisään, ei voi tuntea hänen tunteitaan, nähdä hänen haasteitaan. Kukaan ei pysty täysin ymmärtämään sitä kaikkea, mitä toinen kokee tietyissä tilanteissa. Elämä tuo meille kaikille vastaan omat haasteensa, toisten haasteet näkyvät, toisten pysyvät piilossa. Siksi meidän pitäisikin  herkin korvin kuunnella lähimmäistämme ja kysyä "mitä kuuluu?". Elämän hektisyydessä tämä jää monesti jalkoihin ja itsekkin huomaan pintaliidon - liian harvoin kysyn kanssakulkijalta heidän tuntojaan.
Ei jäädä kasvottomana ruudun taa - ollaan ihmisiä toisillimme...

Ei kommentteja: