Jouluntoive

Taivas vetää tähteen,
narskuva pakkaslumi on peittänyt maan.
Timantit välkkyvät puiden oksilla,
mieli on kiitollinen.

Joulu lähestyy,
maalaa ihmisten mieliin kuvia.
Kysymättä suuremmin lupia,
saapuu juhla suuri päälle maan.

Tänä Jouluna toivon jokaiselle
lämpöä mieleen ja rakkautta sydämeen.
Toivon, että muistamme läheisimme.
Emme paketein ja äveriäin lahjoin,
vaan ajatuksin lämpöisin, elein rakkauden.

Lämmitä Joulu nämä kiireiset sydämet,
joita maa päällään kantaa.
Anna aihe kiitokseen, aikaa lähimmäiselle.
Sytytä liekki jokaiseen sydämeen välittää...

Tehdään yhdessä Joulu, juhla suurten tunteiden...!

Rauhaisaa Joulunodotusta!

Aurinko paistaa selkäni takaa.
Katson edessäni tummuvaa taivasta.
Auringon kirkkaat säteet värittävät maailmaa
taistellen tummuutta vastaan.

Väistämättä illan viileys ympäröi.
Lämpö ja kirkkaus painuvat mailleen...
On hetki, jolloin varjot alkavat muodostua.
On hetki, jolloin on väistämättä kohtaamassa uutta.

Mikä on minun tummuva taivaani, joka edessä odottaa...?
Pelko tulevasta hiipii sisimpääni.
En anna sen kuitenkaan vielä peittää aurinkoa,
vaan nautin niistä viimeisistä säteistä, jotka se laskettaa ylleni...

Omistettu ystävälle...

Olen ajatellut sua paljon...
Kuunnellut mielessäni sun ääntäs,
huokauksia välissä lauseen.

Sydäntäni viltää.

Haluaisin puhaltaa sun sydämees,
antaa voimaa,
huuhdella pois kaiken pahan...

Mä en tiedä mitä ajattelet,
mä en tiedä mitä toivot,
mä en tiedä mitä haluat...

Silti sun sydämesi on osa mun sydäntäni,
sulla on merkitystä,
sä olet tärkeä...

Tsemppiä ystäväni, jokaiseen aamuun, päivään ja iltaan...!

uusi aamu

Ja niin nousi jälleen aamu,
nosti auringon,
herätti linnut,
kirvoitti kasteen,
sulatti kuuran.

Niin nousi jälleen aamu,
tuoden toivon huomiseen,
uskon eiliseen,
elämän tähän päivään.

Niin nousi jälleen aamu,
kaikkien äitien,
katkerien kyynelten,
menetettyjen toiveiden,
pidätettyjen tunteiden.

Niin nousi jälleen aamu,
uusi aamu, takaa pimeän yön...

Aurinko porautuu ikkunan läpi.
Näyttää lian ja pölyn.
Antaa väsyneelle siivet.
Peittelee kimallukseensa tuskan.

Kevät miksi tulet jo nyt?
Miksi sulatat jään ja näytät kaiken talven alle kuolleen..?
Miksi annat uuden tulla...?
Miksi en ole valmis tanssimaan kanssasi...?

Odotan

Elämä on yhtä odotusta,
huomisen, ensi viikon, ensi vuoden...
seuraavan minuutin, sekunnin, tunnin...

Mitä on siis elämä?

Onko tätä hetkeä?
Onko vain menneisyyttä ja tulevaisuutta,
ainaista odotusta?

Jos tämän kaiken haluaa selvittää
pitäisi kai lakata odottamasta
ja elää tätä päivää...
Mutta miksi se on niin helvetin vaikeaa...?

Miksi nostaa päänsä täältä ryvettävästä suosta,
vain odottaakseen jälleen lisää paskaa niskaan?
Onko järkeä seistä aallokossa,
jos aallonharja lyö yli?

Missä on se elämä,
jota niin odotin...?

12.6.2011

Katson kuinka sade huuhtelee sireenistä värin pois.
Viileys tuo tullessaan hyttyset - nuo verenimijät.
Ne taistelevat selviytyäkseen huomiseen...
Tuuli kohisuttaa lehvistöä - ravistaa veden pois.
Taivas itkee, se heittää salamoitaan ja murisee,
sillä on huono päivä...

Katseeni lakaisee vehreyttä,
lapset huutaa - ne ei halua kastua,
vaikka juoksevatkin kilpaa sateeseen.
Raotan peittoa, nihkeä hikisyys kaipaa viilennystä.

Elämä on outoa - hulluutta.
Kaikki on vain ja pysyy,
lakaisee mennessään helmoillaan pölyt sisäänsä.
Kylmän ja kovan yrittää pehmentää...
Koira nuolaisee paljasta säärtäni,
olen tässä - se sanoo ja pyytä ulos.

Sade valuu pitkin turkkia,
huoneeseen leviää märän koiran haju.
Vasta pesty lattia on täynnä märkää hiekkaa.
Vedän peiton korviini,
tänään en enää halua nähdä enempää sadetta.

Huomista ei ole,
eilistä ei ole,
on vain tänään ja peiton alle tunkevat hyttyset,
nuo verenimiät, jotka vain taistelevat selviytyäkseen
- aivan kuten minäkin...