Tänään, sinulle...

Elämän ihmeellisyys... Sen mitä itse koin aiemmin, on ehkä tänään apuna toiselle ja sen mitä toinen koki eilen on ehkä apuna minulle huomenna... Suuressa pallossamme, koemme ja näemme, tunnemme ja aistimme...
Elämän matkan ihmeellisyys on tietämättömyys... Aavistuksen ja odotuksen sekamelska, joka on sotkeutunut tämän päivän todellisuuteen ja huomisen haaveisiin...
Silti huominen on meille aina salaisuus ja eilinen aina saavuttamattomissa...
Eläkäämme siis ystäväni tätä päivää, joka hetki, kantamatta huolta ja murhetta menneestä tai tulevasta, sillä se mitä meillä on, on vain olemassa tänään...

Kiitos, tästä päivästä...

Kutsu

LuonnonOikku ja Unelmien Helmiä
avaavat Pajamyymälän 6.11.2009
Santalankatu 33:en, Mänttään.
(ent. Siltala)


Ovet aukenevat klo 10
ja
ovat avoinna klo 18 saakka.


Toivotamme Teidät
tervetulleeksi tutustumaan
tekstiileistä ja luonnonmateriaaleista
leivottuun maailmaan,
joka on kuin pala piparitaloa.


Pajamme on avoinna
ti-to 12-18, pe 10-18 ja la 10-14

Jouluviikolla 21.-23.12
Oikun tai Helmen löytää Pajalta
joka päivä 12-18

Tervetuloa!

Runo

on tarve kirjoittaa... Paperia on vaikea esiin kaivaa. Kirjaimia tipahtelee, perättäin ne töksähtelee. Kirjaimet on kipua, sanat tuskaa, niistä muodostuneet lauseet ovat sielun aaltojen kohinaa...
Ei voi ymmärtää, ei voi, ei voi... Niin moni asia päässäni kipunoi...

Ehkä joskus ymmärrän ja sisäistän, jokaisen kirjaimen ja silloin allon alle kaikki sanat pyyhkäisen...

Miksi sitä, minkä luulee olevan kaikkein tärkeintä, ei voi saavuttaa?
Miksei toteutuneet haaveet voi iloa enää tuottaa?
Tummia aamuja silmissäin nään paljon.
Milloin kajastaa aurinko takaa sumuverhon?
Onko onnellisuus hetkellistä vai kipu viiltävä sielussa osa sitä?
Miksi en vain voi tyytyä siihen mitä saan,
miksi haikailen aina vain puuttuvaa...

Kadun aurinkoisen puolen valitsen ja sitä astelen...

Yksi puhelin soitto voi muuttaa kaiken,
yhdet pienet sanat voi auringon loistamaan saada.
Lentoon lähden ja taakka saa jäädä maahan...

Unelmien yhteen sovitus,
elämän monimuotoisuuden vaikeus,
selkeän tien kaipaus.
Hetkeksi väistyneet on...

Tiedän, niiden tulevan takaisin
ja itkeä vielä saan,
jaksa en nyt niitä surra,
vaan annan mielen leiju irrallaan...

Annan ajatuksen lentää ja surun jäädä,
ehkä siten pääsen onnelliseen päivään seuraavaan.
Ilman turhaa huolta kurvaamaan...


Aurinkoisesti Jyvänen

P.S. Otsikon teksti on yön laulusta Mustat päivät jäädä saa

Elämää...

Kuinka paljon kantaa pienen ihmisen harteet paineen taakkaa...? Milloin kamelin selkä katkeaa...?

Ajatteleeko enää kukaan sitä mitä toinen ihminen jaksaa? Sitä, että toisella voi olla muutakin elämää, kuin se mistä toinen toisen tuntee...?

Minulla on kolme elämää, näyttää että kaikkien mielestä, jotka minut tuntee kustakin elämästä, minulla on vain yksi elämä - se jonka kautta minut tuntevat.

Minä olen siis kolmihaarainen kynttilä. Kynttilä, jonka yhtymäkohta ja kanta häämöttää... Odotan, vain odotan, mutta mitä...? Uutta aamua, uutta iltaa, kunnon yöunta, herättävää kelloa, syksyä, joulua, kevättä... Ei, en odota enää mitään... En jaksa - minulle on melkeimpä sama mitä aamu eteen tuo, minulle on melkein sama mitä ilta mennessään vie, en jaksa enää toivoa tai odottaa...

Haminan kaupunki, joka on muuttanut pääni sisään vain jatkaa humisemistaan...

Kolmessa elämässäni on yksi iso yhtymä kohta, koskaan ei saa kiitosta hyvin tehdystä työstä, virheestä saat aina kuulla ja mikään ei kuitenkaan riitä...

Olen tänään sanonut monelle ihmiselle pahasti, ja varmasti saan kuulla/ tuntea niistä osani jossain vaiheessa... Antakaa anteeksi sanani...

Joskus tuntuu, että olisi vain helpompi jättää kaikki ja antaa olla... Mutta, mitä se hyödyttäisi...? Ei mitään...

Ruikutan kai turhaan, ihmisillä on asiat huonomminkin kuin minulla... Mutta en vain jaksa enää olla hiljaa... :'(

Kiitos kaikille, jotka jaksavat minua...


Lopuksi lainaan yötä, ja niiden uutta loisto biisiä...

Ehkä huominen aamu vie viimein kotiin mun
Ehkä kaupungin tuon äänet silloin kuulen
Sen suojaan voi kuljettaa haavoitetun,
Joka turhaan etsi voimaa myötätuulen.

Joka aamu on vieras ja tuntematon,
Joka aamu vain valkeus voittaa
Sen laulu on kaunis ja kuolematon,
Jos vain huominen sen jaksaa vielä soittaa.

Ja niin kuin kauas kuljetaan
On pakko mennä päivä kerrallaan
Turhaan mietin kuinka
Eilispäivän virheet korjaisin
Voin elää täällä hetken
Jolle valon antaisin.
Ehkä huominen vie kotiin haavoitetun,
Joka turhaan etsi voimaa myötätuulen.

Kuljeta luoja sen kaupungin luo
Sillä ikuisuus vain kestää tämän päivän
Anna hetken mun tuntea edes loisto tuo
Anna edes nähdä siitä valon häivän.


Joka aamu on vieras ja tuntematon,
Joka aamu vain valkeus voittaa.
Sen laulu on kaunis ja kuolematon
Jos sen huominen vain jaksaa vielä soittaa.

Joka aamu on vieras ja tuntematon
Joka aamu vain valkeus voittaa
Tuo hetki on kirkas
Jos rinnalla on se jota rakastaa
Tai edes kunnioittaa.



Joka aamu on vieras ja tuntematon
Joka aamu vain valkeus voittaa
Tuo hetki on kirkas
Jos rinnalla on se jota rakastaa
Tai edes kunnioittaa.

Kuljeta luojani kaupungin luo
Kuljeta mua edes tämän päivän

Mielen mutkia...

Olen usein ajatellut ja verrannut elämää karttaan ja suunnistusrataan. Olen maalaillut mielikuvia siitä miten elämän mutkat ja maisemat piirtyvät valkealle puhtaalle pohjalle, joka avautuu kun me synnymme.
Tähän asti olen peilannut karttalehdelle elämää, sen notkoja ja mäkiä, tasankoja ja huippuja. Kirkasvetisiä puroja, sameita ojia, pauhaavia koskia ja tyyniä lampia. Tiheiköt, hakkuuaukot ja kauniit männiköt, kaikki nämä löytyvät meidän jokaisen kartasta.
Karttalehdelle, on myös elämämme mukana piirtynyt suunnistus reiti. Rata, jonka kulkua me emme ole voineet tai emme voi määrätä. Rastit, joita elämän suunnistuksessa etsimme on painettu karttaamme jo ennakkoon, ne on annettu "järjestäjän" taholta.
Elämän suunnistuksen ja metsä suunnistuksen välillä on vain se ero, että metsässä suunnistaessa näämme radan kartalta maaliin asti, Elämän suunnistuksessa emme näe kuin tämän hetken ja menneet rastit - emme yleensä tulevaa, korkeintaan häilyvänä. Olen ajatellut, että rastiväleille, molemmissa suunnistus muodoissa, saamme suunnitella oman reittimme haluamallamme tavalla.

Tällä viikolla on Elämän karttalehdelle piirtynyt jotain, mitä monenkaan mielestä ei olisi tarvinnut piirtyä. Kuva on sekainen ja sotkuinen... Kuin tiheään piirretty alue, jonka muodoista ei tahdo saada selvää.
Eräs elämän suunnistusrata saapui tiistaina maaliin. Olisin toivonut, että tälle radalle olisi määrätty enemmän rasteja, olisin toivonut, ettei maali olisi ollut näin lähellä lähtöpistettä. Elämän pikamatkoja, ei pitäisi olla - vain niitä erikoispitkiämatkoja. Me emme voi kuitenkaan koskaan tietää olemmeko sprintti-, pika-, normaali-, pitkällä- vai erikoispitkällämatkalla tässä elämän suunnistuskisassa. Kisassa, jossa ei ole voittajia, eikä häviäjiä... Vain maaliin saapuneita ja matkalla olijoita...

Olen miettinyt viime päivät elämän kartan merkitystä. Sitä miksi toisten karttalehtien kartoitus jää kesken, miksi toiset meistä saa suunnistaa kauemmin kuin toiset, miten arvaamattoman pian, aivan huomaamattamme, saatammekin olla maalissa, entä jos minun maalini olisi edessä pian...? Olen pohtinut lukuisia kysymyksiä, saamatta vastausta niistä moneenkaan...

Koko viikon mittainen jakso karttalehdelläni on ollut monimuotoinen. Siihen on piirtynyt maisemaa, jonka sisällä olen käsitellyt läpi koko elämän kirjon, syntymästä kuolemaan, monien merkkipäivien sävyttämänä. Olen tuntenut laajan tunneskaalan, kuin sateenkaren - kaikki tunteet vihan ja rakkauden välillä. Miten paljon voi mahtua elämän kartalle niin pienessä ajassa - viikossa.