Me tulimme poroja katsomaan

Uusi lehti on kääntynyt ja vihdoin tuntuu siltä, että elämää on. Sydämen on täyttänyt suunnaton onnellisuus ja kiitollisuus. Josko nyt olisi sadepilvet hetkeksi väistyneet.

Kesä toi jälleen eteemme reissun, jonka ensi etappi on tänä vuonna Taivalkoski. Kahdentoista tunnin autoelämän jälkeen saavuimme perille paikkaan, jossa mökkiä ympäröi kaunis hiekkapohjainen mäntykangas. Ikkunasta heijastuu tyyni lammen pinta – täydellisyyden rikkoo vain silloin tällöin pikitietä ohi suhahtavat auton äänet. Täältä siis matkamme alkaa, minne se johtaa, ei tiedä kukaan. Kotiin kuitenkin toivomme sen päättyvän, sitten joskus.

Täytyy sanoa, että matkan aikana meidän määrätietoisen päättäväisestä neidistä paljastui kärsivällinen reissaaja. Silloin kun pysähdyttiin syötiin, silloin kun ajettiin joko nukuttiin tai seurusteltiin... Toivotaan, että tulevat päivät sujuvat saman malliin.

Ensimmäiset porot tapasimme jo heti pororajan alettua. Papu ei oikein tiennyt mite suhtautua kavereihin, joten päätti murista - ihan vaan varuksi... Toinen porokohtaaminen sai aikaa hieman liikehdintää - poroissa, vasa säikähti joko V8:a tai Papun murinaa ja säntäsi hädissään metsään. Emä oli hieman ihmeissään ja katsahteli, jotta voiko loikata perään vai ajammeko yli... Kiltisti päästimme emän vasan perään ja aivan kuin kiitokseksi emä vielä pysähtyi ja katsoi meitä ennen kuin jatkoi matkansa...Toivotaan, että vasa selvisi järkytyksestään...

Tästä siis jatkamme matkaa jossain kohtaa... :)

Ihan vielä ei löydetty poroa Hetalle ratsastettavaksi - mutta Papu hoiti hienosti poron virkaa kuvan otto hetken ajan... :)

P.S. täällä missä majoitumme on huskyja - saas nähdä mitä Papu tuumaa kavereista...

Jouluntoive

Taivas vetää tähteen,
narskuva pakkaslumi on peittänyt maan.
Timantit välkkyvät puiden oksilla,
mieli on kiitollinen.

Joulu lähestyy,
maalaa ihmisten mieliin kuvia.
Kysymättä suuremmin lupia,
saapuu juhla suuri päälle maan.

Tänä Jouluna toivon jokaiselle
lämpöä mieleen ja rakkautta sydämeen.
Toivon, että muistamme läheisimme.
Emme paketein ja äveriäin lahjoin,
vaan ajatuksin lämpöisin, elein rakkauden.

Lämmitä Joulu nämä kiireiset sydämet,
joita maa päällään kantaa.
Anna aihe kiitokseen, aikaa lähimmäiselle.
Sytytä liekki jokaiseen sydämeen välittää...

Tehdään yhdessä Joulu, juhla suurten tunteiden...!

Rauhaisaa Joulunodotusta!

Aurinko paistaa selkäni takaa.
Katson edessäni tummuvaa taivasta.
Auringon kirkkaat säteet värittävät maailmaa
taistellen tummuutta vastaan.

Väistämättä illan viileys ympäröi.
Lämpö ja kirkkaus painuvat mailleen...
On hetki, jolloin varjot alkavat muodostua.
On hetki, jolloin on väistämättä kohtaamassa uutta.

Mikä on minun tummuva taivaani, joka edessä odottaa...?
Pelko tulevasta hiipii sisimpääni.
En anna sen kuitenkaan vielä peittää aurinkoa,
vaan nautin niistä viimeisistä säteistä, jotka se laskettaa ylleni...

Omistettu ystävälle...

Olen ajatellut sua paljon...
Kuunnellut mielessäni sun ääntäs,
huokauksia välissä lauseen.

Sydäntäni viltää.

Haluaisin puhaltaa sun sydämees,
antaa voimaa,
huuhdella pois kaiken pahan...

Mä en tiedä mitä ajattelet,
mä en tiedä mitä toivot,
mä en tiedä mitä haluat...

Silti sun sydämesi on osa mun sydäntäni,
sulla on merkitystä,
sä olet tärkeä...

Tsemppiä ystäväni, jokaiseen aamuun, päivään ja iltaan...!

uusi aamu

Ja niin nousi jälleen aamu,
nosti auringon,
herätti linnut,
kirvoitti kasteen,
sulatti kuuran.

Niin nousi jälleen aamu,
tuoden toivon huomiseen,
uskon eiliseen,
elämän tähän päivään.

Niin nousi jälleen aamu,
kaikkien äitien,
katkerien kyynelten,
menetettyjen toiveiden,
pidätettyjen tunteiden.

Niin nousi jälleen aamu,
uusi aamu, takaa pimeän yön...

Aurinko porautuu ikkunan läpi.
Näyttää lian ja pölyn.
Antaa väsyneelle siivet.
Peittelee kimallukseensa tuskan.

Kevät miksi tulet jo nyt?
Miksi sulatat jään ja näytät kaiken talven alle kuolleen..?
Miksi annat uuden tulla...?
Miksi en ole valmis tanssimaan kanssasi...?

Odotan

Elämä on yhtä odotusta,
huomisen, ensi viikon, ensi vuoden...
seuraavan minuutin, sekunnin, tunnin...

Mitä on siis elämä?

Onko tätä hetkeä?
Onko vain menneisyyttä ja tulevaisuutta,
ainaista odotusta?

Jos tämän kaiken haluaa selvittää
pitäisi kai lakata odottamasta
ja elää tätä päivää...
Mutta miksi se on niin helvetin vaikeaa...?

Miksi nostaa päänsä täältä ryvettävästä suosta,
vain odottaakseen jälleen lisää paskaa niskaan?
Onko järkeä seistä aallokossa,
jos aallonharja lyö yli?

Missä on se elämä,
jota niin odotin...?