Luin viikolla Kauppiaanrouvan blogi tekstin Kun jäljelle jää vain itku (http://www.kauppiaanrouva.fi/2019/05/06/kun-jaljelle-jaa-vaan-itku/). Samaistuin moniin tunteisiin, tekstistä huokui läpi itsestään kaiken antavan naisen tuntemukset. Niin monesti itsekkin samojen tuntojen kanssa taistelleena, luulen tietäväni mitä kirjoittajan päässä liikkuu.
Teksti sai minut ajattelemaan, että ketä varten elämme tätä elämää? Kenelle keräämme sulkia hattuun, mitä niillä sulilla on merkitystä?
Mä en aina jaksaisi olla minä - mä en jaksaisi hymyillä, olla reipas, energinen, kaiken hoitava, kaiken jaksava ja organisoiva nainen. Joskus tuntuu, että voisimpa vaan jäädä tähän, olla olematta mitään, ilman että kukaan odottaa mitään.
Olen viimeaikoina joutunut hidastamaan, napannut kaveriksini muutamia seuralaisia, jotka muistuttavat olemassa olollaan, jos kiristää tahtia... Tämä yhtälö "rooleissani" aiheuttaa välillä haasteita. Välillä kun on itsekkin vaikea ymmärtää omat rajansa, niin huomaa sen olevan muille vielä haastavampaa - kun kulissin taa ei nää, mitä sisällä tapahtuu. Sen hymyn takana voi olla hyvinkin rikkinäinen ja väsynyt ihminen, joka ei osaa sanoa ääneen ettei nyt jaksa tai pysty...
Meistä kukaan ei nää toisen sisään, ei voi tuntea hänen tunteitaan, nähdä hänen haasteitaan. Kukaan ei pysty täysin ymmärtämään sitä kaikkea, mitä toinen kokee tietyissä tilanteissa. Elämä tuo meille kaikille vastaan omat haasteensa, toisten haasteet näkyvät, toisten pysyvät piilossa. Siksi meidän pitäisikin herkin korvin kuunnella lähimmäistämme ja kysyä "mitä kuuluu?". Elämän hektisyydessä tämä jää monesti jalkoihin ja itsekkin huomaan pintaliidon - liian harvoin kysyn kanssakulkijalta heidän tuntojaan.
Ei jäädä kasvottomana ruudun taa - ollaan ihmisiä toisillimme...
keskiviikko 8. toukokuuta 2019
tiistai 11. joulukuuta 2018
Anna käsi, niin mä kanssas kuljen...
Kaupallamme kävi tänään rouva, jolla oli paljon asiaa kerrottavana - pyysi saada jutustella hetken. Hetken katsoin odottavaa työjonoani ja työnsin sen pois mielestäni. Istahdin kuuntelemaan rouvan tarinaa tai tarinoita. Elämän langat neuloivat hänen kertoessaan kaunista neuletta.
Yhdessä kertomuksessaan hän kertoi, miten oli ollut lapsen lapsenlapsen kanssa metsäretkellä. Rouva oli horjahtanut ja pieni poika oli sanonut "isomummi anna käsi, mennään yhdessä, minä autan sinua".
Koko loppu päivän nuo pienen pojan sanat ovat soineet korvissani - anna käsi niin autan sinua...
Kun sinä hapuilet eteenpäin epätasaisessa maastossa, ehkä pimeässäkin - olisitko onnellinen noista sanoista?
Silloin kun polku on kivisin, on avun pyytäminen vaikeaa - kai sitä häpeää heikkouttaan, epäonnistumistaan, reitinvalintaansa... Silloin kaipaa rinnalleen ihmisiä, joiden käden ojennus auttaa vaikeimman yli.
Se ei tarvitse olla suurta, se voi vaan olla hetki - hetki, jolloin päätät kuunnella kiireesi sijaan. Hetki, jolloin päätät kuulla rivien välit. Hetki, jolloin saatat halata. Hetki, jolloin seisot rinnalla.
Kaksin on tie aina kevyempi ja valoisampi kulkea.
Me yritämme olla vahvoja, yritämme selvitä - "tienata" paikkamme siellä sun täällä. Maksamme paikoin kovaa hintaa ylpeydestämme, vahvuudestamme ja itsenäisyydestämme - halustamme olla jotain. Ei meitä ole luotu kestämään mitä vaan, ei meitä ole luotu kulkemaan yksin. Yhdessä kulkiessa, ei murheet ole niin suuria, raskaita tai kivisiä.
Näin Joulun alla haastankin sinut lukijani "käärimään" pakettiin tavaran sijaan käden ojennuksen - vaikka näin en kai kauppiaana saisikaan ajatella. Ojennetaan kättämme toisillemme ja ollaan läsnä. Paketoidaan mieliimme auttamisen halu, pyytettön välittäminen ja hetkiä, joita jaamme niitä tarvitseville...
Enkelin siivin,
Sydämen lauluin,
Joulun henkäys,
ylitsemme kiirii.
Ojenna kättä,
Silitä päätä,
Välitä hetken,
Matkaan saat joulun hengen...
MinnaJ
Yhdessä kertomuksessaan hän kertoi, miten oli ollut lapsen lapsenlapsen kanssa metsäretkellä. Rouva oli horjahtanut ja pieni poika oli sanonut "isomummi anna käsi, mennään yhdessä, minä autan sinua".
Koko loppu päivän nuo pienen pojan sanat ovat soineet korvissani - anna käsi niin autan sinua...
Kun sinä hapuilet eteenpäin epätasaisessa maastossa, ehkä pimeässäkin - olisitko onnellinen noista sanoista?
Silloin kun polku on kivisin, on avun pyytäminen vaikeaa - kai sitä häpeää heikkouttaan, epäonnistumistaan, reitinvalintaansa... Silloin kaipaa rinnalleen ihmisiä, joiden käden ojennus auttaa vaikeimman yli.
Se ei tarvitse olla suurta, se voi vaan olla hetki - hetki, jolloin päätät kuunnella kiireesi sijaan. Hetki, jolloin päätät kuulla rivien välit. Hetki, jolloin saatat halata. Hetki, jolloin seisot rinnalla.
Kaksin on tie aina kevyempi ja valoisampi kulkea.
Me yritämme olla vahvoja, yritämme selvitä - "tienata" paikkamme siellä sun täällä. Maksamme paikoin kovaa hintaa ylpeydestämme, vahvuudestamme ja itsenäisyydestämme - halustamme olla jotain. Ei meitä ole luotu kestämään mitä vaan, ei meitä ole luotu kulkemaan yksin. Yhdessä kulkiessa, ei murheet ole niin suuria, raskaita tai kivisiä.
Näin Joulun alla haastankin sinut lukijani "käärimään" pakettiin tavaran sijaan käden ojennuksen - vaikka näin en kai kauppiaana saisikaan ajatella. Ojennetaan kättämme toisillemme ja ollaan läsnä. Paketoidaan mieliimme auttamisen halu, pyytettön välittäminen ja hetkiä, joita jaamme niitä tarvitseville...
Enkelin siivin,
Sydämen lauluin,
Joulun henkäys,
ylitsemme kiirii.
Ojenna kättä,
Silitä päätä,
Välitä hetken,
Matkaan saat joulun hengen...
MinnaJ
keskiviikko 22. elokuuta 2018
Yhdessä tekemisen kulttuuri - voimaannuttava kokemus
Minulta usein kysytään miten jaksan olla niin monessa mukana? Usein vastaan kyselijöille, että en aina jaksakkaan, mutta silti olen lähes aina lähdössä mukaan uusiin projekteihin. Miksi, mikä saa venymään omille rajoilleen vapaaehtoisesti kerta toisensa jälkeen? Mikä saa jaksamaan, vaikkei jaksakkaan...?
Liiemmin en asiaa ole miettinyt - pureskellut vain, aina jonkun kysyjän jälkeen. Mutta tätä aamuna huomasin jälleen innostuvani uudesta asiasta ja aloin miettimään, että miksi innostun, kehittelen ja toteutan asioita, jotka ei omassa kukkarossa tunnu tai hyödytä minua itseäni mitenkään... Miksi ajan lintukotomme asioita, miksi puurran seuratyön parissa, miksi olen se mikä olen, miksi haluan auttaa ja antaa omastani...?
Lopputulemaltani tulin tulokseen, että siksi, koska yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen on varsin voimaannuttavaa. Kun antaa omasta voimavarapankista saa myös takaisin monin kerroin. Totesinkin, että yksiselitteinen syy onkin melko itsekäs - koen saavani voimaa omaan arkeeni yhdessä tekemisestä, koen itseni tärkeäksi ja hyväksytyksi yhteisössämme. Olen huomannut, myös että jakamani aika palaa takaisin myös minua auttavana tekijänä - ei ehkä rahallisesti (niin kuin tuntuu tässä maailmanajassa ihmiset kaiken mittaavaan) vaan yhteistyökuvioina - tukiverkostona, jonka apua voimme puolin ja toisin käyttää ja ystävinä joiden kanssa voimme jakaa asioita.
Yli ihmistä ei minusta ole tullut - eikä tule, mutta toivoisin voivani jakaa ympärilleni sitä iloa ja mielihyvää mitä yhdessä tekeminen minulle antaa.
Toivoisinkin kaikkien kokeilevan yhdessä tekemistä, vanhan ajan talkoohenkeä - jossa mittarina ei olisikaan raha vaan se paljon arvokkaampi palkka - hyvä mieli.
Liiemmin en asiaa ole miettinyt - pureskellut vain, aina jonkun kysyjän jälkeen. Mutta tätä aamuna huomasin jälleen innostuvani uudesta asiasta ja aloin miettimään, että miksi innostun, kehittelen ja toteutan asioita, jotka ei omassa kukkarossa tunnu tai hyödytä minua itseäni mitenkään... Miksi ajan lintukotomme asioita, miksi puurran seuratyön parissa, miksi olen se mikä olen, miksi haluan auttaa ja antaa omastani...?
Lopputulemaltani tulin tulokseen, että siksi, koska yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen on varsin voimaannuttavaa. Kun antaa omasta voimavarapankista saa myös takaisin monin kerroin. Totesinkin, että yksiselitteinen syy onkin melko itsekäs - koen saavani voimaa omaan arkeeni yhdessä tekemisestä, koen itseni tärkeäksi ja hyväksytyksi yhteisössämme. Olen huomannut, myös että jakamani aika palaa takaisin myös minua auttavana tekijänä - ei ehkä rahallisesti (niin kuin tuntuu tässä maailmanajassa ihmiset kaiken mittaavaan) vaan yhteistyökuvioina - tukiverkostona, jonka apua voimme puolin ja toisin käyttää ja ystävinä joiden kanssa voimme jakaa asioita.
Yli ihmistä ei minusta ole tullut - eikä tule, mutta toivoisin voivani jakaa ympärilleni sitä iloa ja mielihyvää mitä yhdessä tekeminen minulle antaa.
Toivoisinkin kaikkien kokeilevan yhdessä tekemistä, vanhan ajan talkoohenkeä - jossa mittarina ei olisikaan raha vaan se paljon arvokkaampi palkka - hyvä mieli.
keskiviikko 1. elokuuta 2018
Toisenluokan kansalainen
Viikonloppuna tutustuin vaikuttavaan valokuvanäyttelyyn "Unohdetut" (Tomi Tuuliranta) Popparilla. Kuvat kertoivat karua kieltä elämän siitä syrjästä, jossa ei ehkä enää nähdä valoa huomisessa. Moni on näiden kuvien kotejen ihmiset unohtanut, ehkä jopa he itse itsensä. Itse kokee itsensä onnekkaaksi, kun kaikki on hyvin tai ainakin paremmin.
Alkuviikosta seurasin Anne-Mari Pahkalan iltapuku -näyttelyn rakentumista Popparille. Kauniita veistoksellisia pukuja, joukossa Mäntän musiikkijuhlien paikalle tuoma flyygeli - kiiltävä pintainen ja kaunisääninen, taideteos niin kuin jokainen tilassa oleva pukukin. Jälleen maailma, joka ei ole minulle kotoisin kenttä - tulee tunne että olen huonompi, alempiarvoinen.
Yllä kuvattujen maailmojen ero on valtava. Olen aina halunnut ajatella, että olemme kaikki samanarvoisia, samalla viivalla, samojen maailmojen/mahdollisuuksien tantereella. Onko kuitenkaan näin? Onko Suomessa luokkia - onko toisenluokan kansalaisia, jaotellaanko meidät eri kasteihin syntyperämme, kotimme tai kohtalomme mukaan?
Yhtä kaikki, olimme sitten luokallisia tai luokattomia tässä yhteiskunnassa, meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Me kaikki olemme arvokkaita mahdollisesta luokastamme huolimatta - sillä ihmisarvolla ei ole luokkia. Siksipä tuntuukin pahalta nähdä ylen- tai alenkatsovia katseita, vaikka maailmoitamme erottaisikin raha tai yhteiskuntaluokka, se ei saisi koskaan alentaa tai ylentää ihmisarvoamme.
Ollaan siis ihminen ihmiselle - annetaan mahdollisuus itsellemme tutustua ilman luokkia toisiimme, joskus elämä voi yllättää ja antaa timantteja paikkoihin, joista niitä ei osaa etsiä...!
Alkuviikosta seurasin Anne-Mari Pahkalan iltapuku -näyttelyn rakentumista Popparille. Kauniita veistoksellisia pukuja, joukossa Mäntän musiikkijuhlien paikalle tuoma flyygeli - kiiltävä pintainen ja kaunisääninen, taideteos niin kuin jokainen tilassa oleva pukukin. Jälleen maailma, joka ei ole minulle kotoisin kenttä - tulee tunne että olen huonompi, alempiarvoinen.
Yllä kuvattujen maailmojen ero on valtava. Olen aina halunnut ajatella, että olemme kaikki samanarvoisia, samalla viivalla, samojen maailmojen/mahdollisuuksien tantereella. Onko kuitenkaan näin? Onko Suomessa luokkia - onko toisenluokan kansalaisia, jaotellaanko meidät eri kasteihin syntyperämme, kotimme tai kohtalomme mukaan?
Yhtä kaikki, olimme sitten luokallisia tai luokattomia tässä yhteiskunnassa, meillä kaikilla on omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Me kaikki olemme arvokkaita mahdollisesta luokastamme huolimatta - sillä ihmisarvolla ei ole luokkia. Siksipä tuntuukin pahalta nähdä ylen- tai alenkatsovia katseita, vaikka maailmoitamme erottaisikin raha tai yhteiskuntaluokka, se ei saisi koskaan alentaa tai ylentää ihmisarvoamme.
Ollaan siis ihminen ihmiselle - annetaan mahdollisuus itsellemme tutustua ilman luokkia toisiimme, joskus elämä voi yllättää ja antaa timantteja paikkoihin, joista niitä ei osaa etsiä...!
maanantai 18. joulukuuta 2017
Vahvoja naisia
Elämässani on ja on ollut useita vahvoja naisia. Välillä tuntuu, että vahvempia kuin olisi tarvekaan. Naisia, joiden hartioilla on moni vastuu levännyt ja moni päätös tehty. Selviydytty arjen haasteista, mahdollisesti omista unelmistaan luopuen ja toisten edun edelleen laittaen, huolehtien aina kaikesta kukin tavallaan. Sisukkuutta ja omapäisyyttä tuntuu periytyneen myös jälkipolviin.
Saan olla kiitollinen että olen saanut tutustua näihin vahvoihin naisiin. Osan kanssa olen kulkenut vain kappaleen matkaa, osan kanssa hieman enemmän. Osan kanssa matkamme jatkuu.
Näihin joulunalun päiviin värittyy paljon. Lasten odotusta ja intoa, avattuja joulukalenterin luukkuja, sytytettyjä adventtikynttilöitä, enkelikellon helinää. Markkinahumua huutavat kaupat, suunnitelmat joulun ruuista ja aaton aikatauluista, huokailut kauppajonossa ja paperin rapina piilossa katseilta. Joulukukkien tuoksu, valkeana piirtyvät hanget ja tähtien piskoittelema taivas. Tummuus ja valo rintarinnan.
Tätä joulunalusta värittää myös paljon tummempi odotus, jonka tunteiden kirjo on myös sateenkaaren väreissä. Tuohon odotukseen värittyy tuska, kaipaus, kiitollisuus, toivo ja epätoivo. Odottamisessa on vastaparina aika ja ajan määrä, jota ei lopulta tiedä kukaan... Arvauksien, pelon ja toivon värittämä odotus, jonka lopulta kuitenkin taitaa tällä kertaa voittaa tummuus.
Istuin tänään yhden vahvan naisen sängyn vierellä, sukumme vanhimman naisen. Elämä on piirtänyt uurteensa kasvoihin, halannut ihon kurtuille ja hopeoinut hennot hiukset kuin kruunuksi eletyistä vuosista. Katsoin noita niin tuttuja kasvoja, pidin kiinni kädestä ja silitin poskea. Tiedän ettei yhteistä matkaamme ole enää paljon jäljellä. Järjen ja tunteiden piirileikki sisälläni sai kyyneleet valumaan poskilleni. Mieleeni tulvi kuvia menneiltä vuosilta, muistojen kultaamia, hetkien sävyttämiä, onnen palasia. Siinä istuessani näin miten viimepäivinä on elämän liekki alkanut hiipua, eläen kuitenkin vahvana koko ajan. Suurimpana tunteena, siinä istuessani, sydämestäni loisti kiitollisuus, kiitollisuus mahdollisuudesta taittaa matkaa tämän vahvan naisen seurassa, olla osana toisiemme elämää.
Lähtiessäni lupasin hänelle, että pidämme toisistamme huolta, niin kuin hänkin on tehnyt - omalla tavallaan aivan elämän viimemetreille saakka ja itselleni olla yhtä vahva ja seistä omalla paikallani tässä sukupuussa.
Saan olla kiitollinen että olen saanut tutustua näihin vahvoihin naisiin. Osan kanssa olen kulkenut vain kappaleen matkaa, osan kanssa hieman enemmän. Osan kanssa matkamme jatkuu.
Näihin joulunalun päiviin värittyy paljon. Lasten odotusta ja intoa, avattuja joulukalenterin luukkuja, sytytettyjä adventtikynttilöitä, enkelikellon helinää. Markkinahumua huutavat kaupat, suunnitelmat joulun ruuista ja aaton aikatauluista, huokailut kauppajonossa ja paperin rapina piilossa katseilta. Joulukukkien tuoksu, valkeana piirtyvät hanget ja tähtien piskoittelema taivas. Tummuus ja valo rintarinnan.
Tätä joulunalusta värittää myös paljon tummempi odotus, jonka tunteiden kirjo on myös sateenkaaren väreissä. Tuohon odotukseen värittyy tuska, kaipaus, kiitollisuus, toivo ja epätoivo. Odottamisessa on vastaparina aika ja ajan määrä, jota ei lopulta tiedä kukaan... Arvauksien, pelon ja toivon värittämä odotus, jonka lopulta kuitenkin taitaa tällä kertaa voittaa tummuus.
Istuin tänään yhden vahvan naisen sängyn vierellä, sukumme vanhimman naisen. Elämä on piirtänyt uurteensa kasvoihin, halannut ihon kurtuille ja hopeoinut hennot hiukset kuin kruunuksi eletyistä vuosista. Katsoin noita niin tuttuja kasvoja, pidin kiinni kädestä ja silitin poskea. Tiedän ettei yhteistä matkaamme ole enää paljon jäljellä. Järjen ja tunteiden piirileikki sisälläni sai kyyneleet valumaan poskilleni. Mieleeni tulvi kuvia menneiltä vuosilta, muistojen kultaamia, hetkien sävyttämiä, onnen palasia. Siinä istuessani näin miten viimepäivinä on elämän liekki alkanut hiipua, eläen kuitenkin vahvana koko ajan. Suurimpana tunteena, siinä istuessani, sydämestäni loisti kiitollisuus, kiitollisuus mahdollisuudesta taittaa matkaa tämän vahvan naisen seurassa, olla osana toisiemme elämää.
Lähtiessäni lupasin hänelle, että pidämme toisistamme huolta, niin kuin hänkin on tehnyt - omalla tavallaan aivan elämän viimemetreille saakka ja itselleni olla yhtä vahva ja seistä omalla paikallani tässä sukupuussa.
keskiviikko 24. toukokuuta 2017
Rakkaustarina
Olen viime päivinä saanut seurata läheltä suurta Rakkautta, hellyyttä ja sanatonta tunnetta, joka on melkein käsinkosketeltavaa. Rakkautta, joka on kestänyt tuulet ja tuiskut, sekä auringon paahteen ja kevään vihannan. Tunnetta ja elämää, jota nöyränä katson ja kunnioitan.
Isovanhempieni rakkaustarina alkaa sotavuosilta, tarkempia yksityiskohtia ei minulla ole, mutta monesti mummulassa katseltu mustavalkoinen kuva nuoresta parista valkoisessa mekossa ja puvussa, kertoo tämän.
Tämä arkinen tarina on kulkenut, kuten monen muun aikalaisensa tarina, läpi harmaan arjen, jälleen rakentamisen, pula-ajan, ruuhkavuosien, lapsien ja lastenlapsien, sekä heidän lapsiensa, työn ja kiireen, hiljaisen eläkeiän ohituksen, ilon ja onnen kyynelten kautta harmaalla hopeoituun vanhuuteen, jo 70 vuoden ajan.
Heidän yhteisen matkan aikana on kasvanut aikuisuuteen jälkipolvista reilusti parikin sukupolvea, rakennettu taloja kolmelle polvelle ja neljässä polvessa ikuistettu kuvia kirjoihin ja kansiin. Pihakoivu, jonka taimi on istutettu kodin pihaan, talon valmistuttua 50-luvun alussa, on kasvanut mahtavaan mittaan, kiipeilypuuksi, kuten me lapsenlapset sitä kutsumme. Aika kulkee ja me sen mukana, pala palalta vanhentuen.
Eilen piipahdin mummulassa, pikipäin. Saapuessani mummu ja vaari olivat päivälevolla. Mummu jo torkkui ja vaari vielä mietiskeli maailman menoa.
Vaarin kanssa hetken turistuamme ja mummua odotellessamme, vaari lähti mummua herättelemään, josko mummukin "vierailun" ajaksi heräisi. Miten hellästi, tuo 95 vuoden iän ylittänyt herrasmies herätteli 90-vuotiasta vaimoaan. Miten kauniisti hän puheli ja ystävällisesti toisti sanansa, kun mummu ei niitä ensimmäisellä kerralla unen sekaan sisäistänyt. Piti kädestä kiinni ja silitteli.
Mietin siinä vieressä seistessäni heidän 70 avioliitto vuottaan ja mietin, miten rakkaus on niin suurta, että jaksaa kulkea tuon matkan väsymättä ja antautumatta maailman pahuudelle. Se arkinen hellyys ja välittäminen mikä huokui isovanhempien eleissä ja tavassa huolehtia toisistaan, oli käsinkosketeltavaa, niin kaunista ja ylitsevuotavaa, että se sai minut melkein herkistymään.
Olen ennenkin sanonut, että meidän nyky polvien on vaikea tulla perässä ja saavuttaa tuota samaa määrää avioliittovuosia, eikä se vuosien määrän varmaan niin väliäkään ole. Mutta se minkä toivoisin meidän kaikkien jälkipolvien säilyttävän ja oppivan, on tuo kaunis arkinen hellyys ja välittäminen - arvokkuus ja läheisyys. Ne pienet hetket yhdessä, kiireisen tai seesteisen arjen joukossa, tila näyttää rakkautensa ja ottaa se vastaan.
Toivon sydämestäni isovanhemmilleni vielä useita arvokkaita ja rakkauden täyteisiä hetkiä, ja meille muille kykyä sisäistää tuo suuri kahden ihmisen välinen rakkauden silta.
Isovanhempieni rakkaustarina alkaa sotavuosilta, tarkempia yksityiskohtia ei minulla ole, mutta monesti mummulassa katseltu mustavalkoinen kuva nuoresta parista valkoisessa mekossa ja puvussa, kertoo tämän.
Tämä arkinen tarina on kulkenut, kuten monen muun aikalaisensa tarina, läpi harmaan arjen, jälleen rakentamisen, pula-ajan, ruuhkavuosien, lapsien ja lastenlapsien, sekä heidän lapsiensa, työn ja kiireen, hiljaisen eläkeiän ohituksen, ilon ja onnen kyynelten kautta harmaalla hopeoituun vanhuuteen, jo 70 vuoden ajan.
Heidän yhteisen matkan aikana on kasvanut aikuisuuteen jälkipolvista reilusti parikin sukupolvea, rakennettu taloja kolmelle polvelle ja neljässä polvessa ikuistettu kuvia kirjoihin ja kansiin. Pihakoivu, jonka taimi on istutettu kodin pihaan, talon valmistuttua 50-luvun alussa, on kasvanut mahtavaan mittaan, kiipeilypuuksi, kuten me lapsenlapset sitä kutsumme. Aika kulkee ja me sen mukana, pala palalta vanhentuen.
Eilen piipahdin mummulassa, pikipäin. Saapuessani mummu ja vaari olivat päivälevolla. Mummu jo torkkui ja vaari vielä mietiskeli maailman menoa.
Vaarin kanssa hetken turistuamme ja mummua odotellessamme, vaari lähti mummua herättelemään, josko mummukin "vierailun" ajaksi heräisi. Miten hellästi, tuo 95 vuoden iän ylittänyt herrasmies herätteli 90-vuotiasta vaimoaan. Miten kauniisti hän puheli ja ystävällisesti toisti sanansa, kun mummu ei niitä ensimmäisellä kerralla unen sekaan sisäistänyt. Piti kädestä kiinni ja silitteli.
Mietin siinä vieressä seistessäni heidän 70 avioliitto vuottaan ja mietin, miten rakkaus on niin suurta, että jaksaa kulkea tuon matkan väsymättä ja antautumatta maailman pahuudelle. Se arkinen hellyys ja välittäminen mikä huokui isovanhempien eleissä ja tavassa huolehtia toisistaan, oli käsinkosketeltavaa, niin kaunista ja ylitsevuotavaa, että se sai minut melkein herkistymään.
Olen ennenkin sanonut, että meidän nyky polvien on vaikea tulla perässä ja saavuttaa tuota samaa määrää avioliittovuosia, eikä se vuosien määrän varmaan niin väliäkään ole. Mutta se minkä toivoisin meidän kaikkien jälkipolvien säilyttävän ja oppivan, on tuo kaunis arkinen hellyys ja välittäminen - arvokkuus ja läheisyys. Ne pienet hetket yhdessä, kiireisen tai seesteisen arjen joukossa, tila näyttää rakkautensa ja ottaa se vastaan.
Toivon sydämestäni isovanhemmilleni vielä useita arvokkaita ja rakkauden täyteisiä hetkiä, ja meille muille kykyä sisäistää tuo suuri kahden ihmisen välinen rakkauden silta.
tiistai 20. joulukuuta 2016
Kirjoittajan paluu
Aikaa on kulunut ilman kirjaimien tipahtelua tänne blogiin.
Paljon on myös tapahtunut ajan kuluessa.
Sanottavaa olisi ollut, sanoja vaan ei ole ollut.
Oli aika olla hiljaa, nyt tuntuu, että on taas aika kirjoittaa...
Mikä sai nyt avaamaan sanaisen arkkuni? Halu kirjoittaa, selvittää omia ajatuksia ja kaikkea sitä myrskyä mikä sisälläni soutaa ja huopaa.
Tänään olen miettinyt paljon elämää, sen koukeroita. Sitä miten yksi puhelu voi pysäyttää kiireisimmän jouluhektisyyden. Aika, joka juoksee kokoajan, pysähtyy.
Sitä miettii, miten aina ajattelee aikaa olevan - harvoin tulee ajatelleeksi, että emme koskaan tiedä koska se loppuu. Jossain määrin on hyvä, ettemme sitä tiedä.
Paljon hössötetään juuri nyt lahjojen kanssa - minäkin markkinatalouden liekassa tarjoan lahjaideoita ja teen tiliä koko vuoden edestä.
Silti mielessäni takoo juuri nyt asioiden nurinkurisuus - yksikään tavara tai kone ei korvaa ihmistä. Monelle suurin lahja olisi tänäkin päivänä toinen ihminen. Elävä, läsnä oleva ihminen. Ei kiireellä käyvä kotipalvelun nainen, ei ovenraosta nopeaan käyvä postipoika, postilaatikolla pysähtyvä naapuri... Kaikki edellä mainitut ovat tärkeitä ihmisiä - joidenkin ainut kontakti elämästä omien muistojen joukkoon.
Voisimmeko tänään antaa suuremman lahjan, jota voi paperiin kääriä? Voisimmeko istua hetkeksi alas pysähtyä ja olla ystävä/läheinen toiselle - kysyä mitä kuuluu?
Voisimmeko jouluhössötyksessämme pysähtyä ja kuulla Joulun oikeaa sanomaa - ...sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa...
Joulu pitäisi perustua yhdessä oloon, iloon ja riemuun siitä, että yli 2000 vuotta sitten saimme lahjan - suurimman mitä voimme saada. Suurin lahja opetti meitä Rakasta lähimmäistäsi. Rakkautta toista ihmistä kohtaan - välittämistä toivoisin jokaiseen Jouluun.
Miten tämä kaikki liittyy aikaan?
Useana Jouluna minulla on ollut tapana käydä paketoimassa erään ystävän joululahjat, kahtena viime jouluna en käynyt - vetosin kiireeseen, vaikka puolittain lupasinkin tulla. Tänä Jouluna menisin - se vaan on liian myöhäistä.
Tuo paketointi hetki oli meille paljon enemmän kuin lahjojen paketoimista - se oli kahden ihmisen hetki toisilleen, hetki yhdessä - kuunnellen toista.
Tänään sain puhelun, ja kuulin erään toisen matkan päättyneen. Hänen kanssaan ehdin tavata nyt syksyllä pitkästä aikaa. Olen kiitollinen noista hetkistä - pienistä hetkistä, joita saimme yhdessä viettää.
Pienet valinnat saavat suuret mittasuhteet - joskus pienistä hetkistä tulee suuria timantteja elämämme kaulanauhaan. Timantteja, joiden arvoa ei voi mitata rahalla tai paketti vuorella. Ne timantit ovat suurimpia lahjoja, joita voimme kantaa.
Haluan toivottaa Teille kaikille Rakastettua Joulua ja Välittävää tulevaa vuotta!
Paljon on myös tapahtunut ajan kuluessa.
Sanottavaa olisi ollut, sanoja vaan ei ole ollut.
Oli aika olla hiljaa, nyt tuntuu, että on taas aika kirjoittaa...
Mikä sai nyt avaamaan sanaisen arkkuni? Halu kirjoittaa, selvittää omia ajatuksia ja kaikkea sitä myrskyä mikä sisälläni soutaa ja huopaa.
Tänään olen miettinyt paljon elämää, sen koukeroita. Sitä miten yksi puhelu voi pysäyttää kiireisimmän jouluhektisyyden. Aika, joka juoksee kokoajan, pysähtyy.
Sitä miettii, miten aina ajattelee aikaa olevan - harvoin tulee ajatelleeksi, että emme koskaan tiedä koska se loppuu. Jossain määrin on hyvä, ettemme sitä tiedä.
Paljon hössötetään juuri nyt lahjojen kanssa - minäkin markkinatalouden liekassa tarjoan lahjaideoita ja teen tiliä koko vuoden edestä.
Silti mielessäni takoo juuri nyt asioiden nurinkurisuus - yksikään tavara tai kone ei korvaa ihmistä. Monelle suurin lahja olisi tänäkin päivänä toinen ihminen. Elävä, läsnä oleva ihminen. Ei kiireellä käyvä kotipalvelun nainen, ei ovenraosta nopeaan käyvä postipoika, postilaatikolla pysähtyvä naapuri... Kaikki edellä mainitut ovat tärkeitä ihmisiä - joidenkin ainut kontakti elämästä omien muistojen joukkoon.
Voisimmeko tänään antaa suuremman lahjan, jota voi paperiin kääriä? Voisimmeko istua hetkeksi alas pysähtyä ja olla ystävä/läheinen toiselle - kysyä mitä kuuluu?
Voisimmeko jouluhössötyksessämme pysähtyä ja kuulla Joulun oikeaa sanomaa - ...sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa...
Joulu pitäisi perustua yhdessä oloon, iloon ja riemuun siitä, että yli 2000 vuotta sitten saimme lahjan - suurimman mitä voimme saada. Suurin lahja opetti meitä Rakasta lähimmäistäsi. Rakkautta toista ihmistä kohtaan - välittämistä toivoisin jokaiseen Jouluun.
Miten tämä kaikki liittyy aikaan?
Useana Jouluna minulla on ollut tapana käydä paketoimassa erään ystävän joululahjat, kahtena viime jouluna en käynyt - vetosin kiireeseen, vaikka puolittain lupasinkin tulla. Tänä Jouluna menisin - se vaan on liian myöhäistä.
Tuo paketointi hetki oli meille paljon enemmän kuin lahjojen paketoimista - se oli kahden ihmisen hetki toisilleen, hetki yhdessä - kuunnellen toista.
Tänään sain puhelun, ja kuulin erään toisen matkan päättyneen. Hänen kanssaan ehdin tavata nyt syksyllä pitkästä aikaa. Olen kiitollinen noista hetkistä - pienistä hetkistä, joita saimme yhdessä viettää.
Pienet valinnat saavat suuret mittasuhteet - joskus pienistä hetkistä tulee suuria timantteja elämämme kaulanauhaan. Timantteja, joiden arvoa ei voi mitata rahalla tai paketti vuorella. Ne timantit ovat suurimpia lahjoja, joita voimme kantaa.
Haluan toivottaa Teille kaikille Rakastettua Joulua ja Välittävää tulevaa vuotta!
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Suljettujen ovien päivä
Tänään matkamme jatkui sateisen tumman harmaassa säässä kohti Sallaa. Ennen Savukoskelta poistumista piipahdin kuitenkin paikallisessa käsityömyymälässä.
Aamulla ennen Joulumuorin Tuvalta lähtöä katselin kauniita Lapin värein ja kuvioin neulottuja sukkatossuja Hetalle syksyn viimoihin. Hintalappu kertoi 27€:n hintaa ja pihiys iski. Työhön nähden hinta ei ollut paljon, mutta silti jätin investoimatta.
Käsityöpuodissa törmäsin samanlaisiin tossuihin, hinta 25€. Lapaset samaa sarjaa 24.50€. Ja siis noin puolivuotiaan kokoisista neuloksista (työ oli kyllä laadukasta). Tälläkin kertaa tossut jäivät kauppaan.
Mieleeni hiipi ajatus asiakkaista, jotka koti kaupassamme valittavat 4-6€:n lasten sukkien hintaa kalliiksi ja totesin, ettei meidän hintatasomme ainakaan laske, vaikkemme Lapissa olekaan... :)
Sallassa pidimme lupauksemme paikallisen museon pitäjälle ja palasimme kesällä katsomaan uuden piha näyttelyn. Olisimme kernaasti juoneet myös sämpylä kahvit ja mehut, mutta... museo oli maanantaisin suljettu. Onneksi ulkoilma näyttelyyn sentään pääsimme...
Myös Papukin pääsi katsastamaan Sallan eri aikakausista kertovaa polkua. Näyttely on aivan uusi ja siitä todisteena tuoksui näyttelykatoksissa vielä puuöljy...
Kuvassa olevan rauta "hökötyksen" köyttötarkoitusta saapi arvailla...
Matkamme päättyi tämän päivän osalta Sallatunturin vuokramökkiin, jossa yövymme.. Heta kertoi vastaanottovirkailija tätille pitkätpätkät tarinaa... Ja Papukin oli täällä onnellinen, kun pääsi sisään mökkiin nukkumaan ja vielä saunomaankin...
Ennen tunturille siirtymistä ajattelin piipahtaa myös Sallan paikallisten käsityömyymälässä, johon en talvella ehtinyt. Ajatukseksi se myös jäi - liike on maanantaisin suljettu.. Siis ensi kerralla sitten.
Täältä matkamme jatkuu kohti etelää ja Sulo Karjalaisen karhuja...
Aamulla ennen Joulumuorin Tuvalta lähtöä katselin kauniita Lapin värein ja kuvioin neulottuja sukkatossuja Hetalle syksyn viimoihin. Hintalappu kertoi 27€:n hintaa ja pihiys iski. Työhön nähden hinta ei ollut paljon, mutta silti jätin investoimatta.
Käsityöpuodissa törmäsin samanlaisiin tossuihin, hinta 25€. Lapaset samaa sarjaa 24.50€. Ja siis noin puolivuotiaan kokoisista neuloksista (työ oli kyllä laadukasta). Tälläkin kertaa tossut jäivät kauppaan.
Mieleeni hiipi ajatus asiakkaista, jotka koti kaupassamme valittavat 4-6€:n lasten sukkien hintaa kalliiksi ja totesin, ettei meidän hintatasomme ainakaan laske, vaikkemme Lapissa olekaan... :)
Sallassa pidimme lupauksemme paikallisen museon pitäjälle ja palasimme kesällä katsomaan uuden piha näyttelyn. Olisimme kernaasti juoneet myös sämpylä kahvit ja mehut, mutta... museo oli maanantaisin suljettu. Onneksi ulkoilma näyttelyyn sentään pääsimme...
Matkamme päättyi tämän päivän osalta Sallatunturin vuokramökkiin, jossa yövymme.. Heta kertoi vastaanottovirkailija tätille pitkätpätkät tarinaa... Ja Papukin oli täällä onnellinen, kun pääsi sisään mökkiin nukkumaan ja vielä saunomaankin...
Ennen tunturille siirtymistä ajattelin piipahtaa myös Sallan paikallisten käsityömyymälässä, johon en talvella ehtinyt. Ajatukseksi se myös jäi - liike on maanantaisin suljettu.. Siis ensi kerralla sitten.
Täältä matkamme jatkuu kohti etelää ja Sulo Karjalaisen karhuja...
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
"...suoraa tietä ja mäkiä on matkan varrella.."
Aamulla matkamme jatkui - arvottuamme suunnan ja kiitettyämme vuokraisäntää suuntasimme Vanin keulan kohti pohjoista. Suunniteltuna määränpäänä Savukoski.
Ja sinnehän iltaan mennessä päädyimme.
Suunnitelmissa oli yöpyä reissun ensimmäinen yö autossa, mutta muutamien sattumusten kautta näyttää "autoyömme" tältä:
Vanin varustetaso on hieman kasvanut... :)
Ei vaan - osoitteena upealle lukaalille on Joulumuorin kahvila ja sen huone... Papu joutui valitettavasti tyytymään autoyöpymiseen, mutta auto saatiin ikkunan eteen ja aivan uloskäynnin viereen, joten ei Papukaan kaukana meistä joudu nukkumaan... Onneksi on luvattu viileä yö, joten ei auton lämpötilakaan nouse liian korkeaksi kaverille nukkua...
Muuten tämä päivä on vierähtänyt autossa matkustaessa... Ja tällaisenkin harvinaisuuden kyytiin päästiin Räisälässä:
Huomenna jälleen uudet arvoitukselliset tuulet ja suunnat...
Ja sinnehän iltaan mennessä päädyimme.
Suunnitelmissa oli yöpyä reissun ensimmäinen yö autossa, mutta muutamien sattumusten kautta näyttää "autoyömme" tältä:
Vanin varustetaso on hieman kasvanut... :)
Ei vaan - osoitteena upealle lukaalille on Joulumuorin kahvila ja sen huone... Papu joutui valitettavasti tyytymään autoyöpymiseen, mutta auto saatiin ikkunan eteen ja aivan uloskäynnin viereen, joten ei Papukaan kaukana meistä joudu nukkumaan... Onneksi on luvattu viileä yö, joten ei auton lämpötilakaan nouse liian korkeaksi kaverille nukkua...
Muuten tämä päivä on vierähtänyt autossa matkustaessa... Ja tällaisenkin harvinaisuuden kyytiin päästiin Räisälässä:
Huomenna jälleen uudet arvoitukselliset tuulet ja suunnat...
lauantai 20. heinäkuuta 2013
renkaan vaihtoa ja syötettä
Tämä päivä ei mennyt ihan niin, kun olin sen suunnitellut - silti päivästä muodostui mukiin menevä ja mukava.
Aamu aloitettiin seuraamalla MTB kisaa, johon saateltiin Pasi pyörineen... Kisaamaan oli lähdössä myös kolmisen sataa muutakin tunturin valloittajaa.
Ei ollut ihan yhtä kova kuhina, kun Jukolan lähdössä, mutta hieno kokemus oli nähdä tämäkin... :)
Maalissa odottelimme Pasia 5 tuntia myöhemmin:
Kuvassa viimeinen lasku, ennen viimeistä nousua 60 km:n matkalla...
Sillä aikaa kun Pasi seikkaili pitkin Syötteen polkuja me tytöt seikkailtiin vanin alle uudet renkaat... Vani haukkoi eturenkaansa slikseiksi viikossa ja alkoi olla jo hieman jännät paikat, että kestääkö kumi kotiin asti... Mutta enää ei tarvitse jännätä - toivottavasti - paikallisten ystävällisten ihmisten avustuksella saimme uudet kumit alle.
Päivän päätimme yhteiseen tassuttelu lenkkiin mökin takamailla.
Keräsimme talteen myös tällaisen herkun - tosin vain kameraan... (pari kypsää toki maistelimme)
Karu ja kaunis jäi kuvaamatta, mutta silmäni tallensivat sen sydämeni sopukoihin. Nämä on maisemia, joista ei vain voi saada tarpeeksi...
Huomenna matkamme jatkuu ja jätämme taaksemme tämän lämpimän mökin. Mikäli olette majoitusta vailla suosittelemme lämpimästi Kolmiloukkua... :)
Se mihin huomenna suunnistamme on meillekin vielä arvoitus...
Aamu aloitettiin seuraamalla MTB kisaa, johon saateltiin Pasi pyörineen... Kisaamaan oli lähdössä myös kolmisen sataa muutakin tunturin valloittajaa.
Ei ollut ihan yhtä kova kuhina, kun Jukolan lähdössä, mutta hieno kokemus oli nähdä tämäkin... :)
Maalissa odottelimme Pasia 5 tuntia myöhemmin:
Kuvassa viimeinen lasku, ennen viimeistä nousua 60 km:n matkalla...
Sillä aikaa kun Pasi seikkaili pitkin Syötteen polkuja me tytöt seikkailtiin vanin alle uudet renkaat... Vani haukkoi eturenkaansa slikseiksi viikossa ja alkoi olla jo hieman jännät paikat, että kestääkö kumi kotiin asti... Mutta enää ei tarvitse jännätä - toivottavasti - paikallisten ystävällisten ihmisten avustuksella saimme uudet kumit alle.
Päivän päätimme yhteiseen tassuttelu lenkkiin mökin takamailla.
Keräsimme talteen myös tällaisen herkun - tosin vain kameraan... (pari kypsää toki maistelimme)
Karu ja kaunis jäi kuvaamatta, mutta silmäni tallensivat sen sydämeni sopukoihin. Nämä on maisemia, joista ei vain voi saada tarpeeksi...
Huomenna matkamme jatkuu ja jätämme taaksemme tämän lämpimän mökin. Mikäli olette majoitusta vailla suosittelemme lämpimästi Kolmiloukkua... :)
Se mihin huomenna suunnistamme on meillekin vielä arvoitus...
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Karua ja kaunista
Tänään pidimme loma päivää ja valmistauduimme huomiseen kisaan.
Aluksi kipaisimme keittolounaalla Jalavan kaupan Pirttikahvilassa.
Aivan ihana paikka ja todella maukas ruoka. Suosittelen, mikäli joskus olette ruokaa vailla Taivalkosken suunnassa. Paikka on myös ihana kaupan ja museon sekoitus... :)
Kipaisimme myös kisakansliassa ja totesimme, että huomisesta tulee hikinen urakka... Meille molemmille...
Matkalla Papu pääsi lempi hommaansa - hae kiekko...
Päivän päätteeksi, ennen mökille paluuta, tutustuimme vielä Kalle Päätalon muistoksi pystytettyyn teokseen Taivalkosken keskustassa. Kaikki pääsimme mukaan tarinaan:
Loppuun vielä Hetan mielipiteet valokuvauksesta:
Huomenna matkaamme Iso-Syötteelle. Tänään pikaisella käynnillämme kisakansliassa totesin maiseman olevan karua ja kaunista. Ehkä huomenna saan sitä ikuistettua palan myös kameraan...
Aluksi kipaisimme keittolounaalla Jalavan kaupan Pirttikahvilassa.
Aivan ihana paikka ja todella maukas ruoka. Suosittelen, mikäli joskus olette ruokaa vailla Taivalkosken suunnassa. Paikka on myös ihana kaupan ja museon sekoitus... :)
Kipaisimme myös kisakansliassa ja totesimme, että huomisesta tulee hikinen urakka... Meille molemmille...
Matkalla Papu pääsi lempi hommaansa - hae kiekko...
Päivän päätteeksi, ennen mökille paluuta, tutustuimme vielä Kalle Päätalon muistoksi pystytettyyn teokseen Taivalkosken keskustassa. Kaikki pääsimme mukaan tarinaan:
Loppuun vielä Hetan mielipiteet valokuvauksesta:
Huomenna matkaamme Iso-Syötteelle. Tänään pikaisella käynnillämme kisakansliassa totesin maiseman olevan karua ja kaunista. Ehkä huomenna saan sitä ikuistettua palan myös kameraan...
torstai 18. heinäkuuta 2013
Me tulimme poroja katsomaan
Uusi lehti on kääntynyt ja vihdoin
tuntuu siltä, että elämää on. Sydämen on täyttänyt suunnaton
onnellisuus ja kiitollisuus. Josko nyt olisi sadepilvet hetkeksi
väistyneet.
Kesä toi jälleen eteemme reissun,
jonka ensi etappi on tänä vuonna Taivalkoski. Kahdentoista tunnin
autoelämän jälkeen saavuimme perille paikkaan, jossa mökkiä
ympäröi kaunis hiekkapohjainen mäntykangas. Ikkunasta heijastuu
tyyni lammen pinta – täydellisyyden rikkoo vain silloin tällöin
pikitietä ohi suhahtavat auton äänet. Täältä siis matkamme
alkaa, minne se johtaa, ei tiedä kukaan. Kotiin kuitenkin toivomme
sen päättyvän, sitten joskus.
Täytyy sanoa, että matkan aikana
meidän määrätietoisen päättäväisestä neidistä paljastui
kärsivällinen reissaaja. Silloin kun pysähdyttiin syötiin,
silloin kun ajettiin joko nukuttiin tai seurusteltiin... Toivotaan,
että tulevat päivät sujuvat saman malliin.
Ensimmäiset porot tapasimme jo heti pororajan alettua. Papu ei oikein tiennyt mite suhtautua kavereihin, joten päätti murista - ihan vaan varuksi... Toinen porokohtaaminen sai aikaa hieman liikehdintää - poroissa, vasa säikähti joko V8:a tai Papun murinaa ja säntäsi hädissään metsään. Emä oli hieman ihmeissään ja katsahteli, jotta voiko loikata perään vai ajammeko yli... Kiltisti päästimme emän vasan perään ja aivan kuin kiitokseksi emä vielä pysähtyi ja katsoi meitä ennen kuin jatkoi matkansa...Toivotaan, että vasa selvisi järkytyksestään...
Tästä siis jatkamme matkaa jossain kohtaa... :)
Ihan vielä ei löydetty poroa Hetalle ratsastettavaksi - mutta Papu hoiti hienosti poron virkaa kuvan otto hetken ajan... :)
P.S. täällä missä majoitumme on huskyja - saas nähdä mitä Papu tuumaa kavereista...
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Jouluntoive
Taivas vetää tähteen,
narskuva pakkaslumi on peittänyt maan.
Timantit välkkyvät puiden oksilla,
mieli on kiitollinen.
Joulu lähestyy,
maalaa ihmisten mieliin kuvia.
Kysymättä suuremmin lupia,
saapuu juhla suuri päälle maan.
Tänä Jouluna toivon jokaiselle
lämpöä mieleen ja rakkautta sydämeen.
Toivon, että muistamme läheisimme.
Emme paketein ja äveriäin lahjoin,
vaan ajatuksin lämpöisin, elein rakkauden.
Lämmitä Joulu nämä kiireiset sydämet,
joita maa päällään kantaa.
Anna aihe kiitokseen, aikaa lähimmäiselle.
Sytytä liekki jokaiseen sydämeen välittää...
Tehdään yhdessä Joulu, juhla suurten tunteiden...!
Rauhaisaa Joulunodotusta!
narskuva pakkaslumi on peittänyt maan.
Timantit välkkyvät puiden oksilla,
mieli on kiitollinen.
Joulu lähestyy,
maalaa ihmisten mieliin kuvia.
Kysymättä suuremmin lupia,
saapuu juhla suuri päälle maan.
Tänä Jouluna toivon jokaiselle
lämpöä mieleen ja rakkautta sydämeen.
Toivon, että muistamme läheisimme.
Emme paketein ja äveriäin lahjoin,
vaan ajatuksin lämpöisin, elein rakkauden.
Lämmitä Joulu nämä kiireiset sydämet,
joita maa päällään kantaa.
Anna aihe kiitokseen, aikaa lähimmäiselle.
Sytytä liekki jokaiseen sydämeen välittää...
Tehdään yhdessä Joulu, juhla suurten tunteiden...!
Rauhaisaa Joulunodotusta!
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Aurinko paistaa selkäni takaa.
Katson edessäni tummuvaa taivasta.
Auringon kirkkaat säteet värittävät maailmaa
taistellen tummuutta vastaan.
Väistämättä illan viileys ympäröi.
Lämpö ja kirkkaus painuvat mailleen...
On hetki, jolloin varjot alkavat muodostua.
On hetki, jolloin on väistämättä kohtaamassa uutta.
Mikä on minun tummuva taivaani, joka edessä odottaa...?
Pelko tulevasta hiipii sisimpääni.
En anna sen kuitenkaan vielä peittää aurinkoa,
vaan nautin niistä viimeisistä säteistä, jotka se laskettaa ylleni...
Katson edessäni tummuvaa taivasta.
Auringon kirkkaat säteet värittävät maailmaa
taistellen tummuutta vastaan.
Väistämättä illan viileys ympäröi.
Lämpö ja kirkkaus painuvat mailleen...
On hetki, jolloin varjot alkavat muodostua.
On hetki, jolloin on väistämättä kohtaamassa uutta.
Mikä on minun tummuva taivaani, joka edessä odottaa...?
Pelko tulevasta hiipii sisimpääni.
En anna sen kuitenkaan vielä peittää aurinkoa,
vaan nautin niistä viimeisistä säteistä, jotka se laskettaa ylleni...
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Omistettu ystävälle...
Olen ajatellut sua paljon...
Kuunnellut mielessäni sun ääntäs,
huokauksia välissä lauseen.
Sydäntäni viltää.
Haluaisin puhaltaa sun sydämees,
antaa voimaa,
huuhdella pois kaiken pahan...
Mä en tiedä mitä ajattelet,
mä en tiedä mitä toivot,
mä en tiedä mitä haluat...
Silti sun sydämesi on osa mun sydäntäni,
sulla on merkitystä,
sä olet tärkeä...
Tsemppiä ystäväni, jokaiseen aamuun, päivään ja iltaan...!
Kuunnellut mielessäni sun ääntäs,
huokauksia välissä lauseen.
Sydäntäni viltää.
Haluaisin puhaltaa sun sydämees,
antaa voimaa,
huuhdella pois kaiken pahan...
Mä en tiedä mitä ajattelet,
mä en tiedä mitä toivot,
mä en tiedä mitä haluat...
Silti sun sydämesi on osa mun sydäntäni,
sulla on merkitystä,
sä olet tärkeä...
Tsemppiä ystäväni, jokaiseen aamuun, päivään ja iltaan...!
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
uusi aamu
Ja niin nousi jälleen aamu,
nosti auringon,
herätti linnut,
kirvoitti kasteen,
sulatti kuuran.
Niin nousi jälleen aamu,
tuoden toivon huomiseen,
uskon eiliseen,
elämän tähän päivään.
Niin nousi jälleen aamu,
kaikkien äitien,
katkerien kyynelten,
menetettyjen toiveiden,
pidätettyjen tunteiden.
Niin nousi jälleen aamu,
uusi aamu, takaa pimeän yön...
nosti auringon,
herätti linnut,
kirvoitti kasteen,
sulatti kuuran.
Niin nousi jälleen aamu,
tuoden toivon huomiseen,
uskon eiliseen,
elämän tähän päivään.
Niin nousi jälleen aamu,
kaikkien äitien,
katkerien kyynelten,
menetettyjen toiveiden,
pidätettyjen tunteiden.
Niin nousi jälleen aamu,
uusi aamu, takaa pimeän yön...
maanantai 26. maaliskuuta 2012
torstai 1. syyskuuta 2011
Odotan
Elämä on yhtä odotusta,
huomisen, ensi viikon, ensi vuoden...
seuraavan minuutin, sekunnin, tunnin...
Mitä on siis elämä?
Onko tätä hetkeä?
Onko vain menneisyyttä ja tulevaisuutta,
ainaista odotusta?
Jos tämän kaiken haluaa selvittää
pitäisi kai lakata odottamasta
ja elää tätä päivää...
Mutta miksi se on niin helvetin vaikeaa...?
Miksi nostaa päänsä täältä ryvettävästä suosta,
vain odottaakseen jälleen lisää paskaa niskaan?
Onko järkeä seistä aallokossa,
jos aallonharja lyö yli?
Missä on se elämä,
jota niin odotin...?
huomisen, ensi viikon, ensi vuoden...
seuraavan minuutin, sekunnin, tunnin...
Mitä on siis elämä?
Onko tätä hetkeä?
Onko vain menneisyyttä ja tulevaisuutta,
ainaista odotusta?
Jos tämän kaiken haluaa selvittää
pitäisi kai lakata odottamasta
ja elää tätä päivää...
Mutta miksi se on niin helvetin vaikeaa...?
Miksi nostaa päänsä täältä ryvettävästä suosta,
vain odottaakseen jälleen lisää paskaa niskaan?
Onko järkeä seistä aallokossa,
jos aallonharja lyö yli?
Missä on se elämä,
jota niin odotin...?
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
12.6.2011
Katson kuinka sade huuhtelee sireenistä värin pois.
Viileys tuo tullessaan hyttyset - nuo verenimijät.
Ne taistelevat selviytyäkseen huomiseen...
Tuuli kohisuttaa lehvistöä - ravistaa veden pois.
Taivas itkee, se heittää salamoitaan ja murisee,
sillä on huono päivä...
Katseeni lakaisee vehreyttä,
lapset huutaa - ne ei halua kastua,
vaikka juoksevatkin kilpaa sateeseen.
Raotan peittoa, nihkeä hikisyys kaipaa viilennystä.
Elämä on outoa - hulluutta.
Kaikki on vain ja pysyy,
lakaisee mennessään helmoillaan pölyt sisäänsä.
Kylmän ja kovan yrittää pehmentää...
Koira nuolaisee paljasta säärtäni,
olen tässä - se sanoo ja pyytä ulos.
Sade valuu pitkin turkkia,
huoneeseen leviää märän koiran haju.
Vasta pesty lattia on täynnä märkää hiekkaa.
Vedän peiton korviini,
tänään en enää halua nähdä enempää sadetta.
Huomista ei ole,
eilistä ei ole,
on vain tänään ja peiton alle tunkevat hyttyset,
nuo verenimiät, jotka vain taistelevat selviytyäkseen
- aivan kuten minäkin...
Viileys tuo tullessaan hyttyset - nuo verenimijät.
Ne taistelevat selviytyäkseen huomiseen...
Tuuli kohisuttaa lehvistöä - ravistaa veden pois.
Taivas itkee, se heittää salamoitaan ja murisee,
sillä on huono päivä...
Katseeni lakaisee vehreyttä,
lapset huutaa - ne ei halua kastua,
vaikka juoksevatkin kilpaa sateeseen.
Raotan peittoa, nihkeä hikisyys kaipaa viilennystä.
Elämä on outoa - hulluutta.
Kaikki on vain ja pysyy,
lakaisee mennessään helmoillaan pölyt sisäänsä.
Kylmän ja kovan yrittää pehmentää...
Koira nuolaisee paljasta säärtäni,
olen tässä - se sanoo ja pyytä ulos.
Sade valuu pitkin turkkia,
huoneeseen leviää märän koiran haju.
Vasta pesty lattia on täynnä märkää hiekkaa.
Vedän peiton korviini,
tänään en enää halua nähdä enempää sadetta.
Huomista ei ole,
eilistä ei ole,
on vain tänään ja peiton alle tunkevat hyttyset,
nuo verenimiät, jotka vain taistelevat selviytyäkseen
- aivan kuten minäkin...
lauantai 7. toukokuuta 2011
Huomenna on kaikkien Äitejen päivä...
Äiti... Toteaa keski-iän ylittänyt mies. Äänestä kumpuaa hellyys ja kaipaus - hänen Äitiään ei enää ole.
Äitii... Huutaa pieni lapsi juostessaan tarhan pihamaalta kohti hakemaan tullutta Äitiään. Lapsesta huokuu jälleennäkemisen riemu.
Äiti on sana, joka toistuu monilla huulilla, monessa asiayhteydessä. Äiti on kaiken turva, monesta pulasta pelastaja, kuuntelija, sairaan hoitaja, kokki, siivooja, autokuski - mitä kenellekin...
Äiti on aina Äiti... sana ei tarvitse muuta määritelmää...
Huomenna on Äideille omistettu päivä. Olkaa kuitenkin jokaisena päivänä onnellisia Äidistänne - muistakaa häntä... Hän on ainutkertainen - juuri teille luotu, ei virheetön, vaan pesunkestävä Äiti.
Olkaa myös Äidit onnellisia äitiydestänne, joka hetki - sillä te olette jollekin maailmassa tärkeimpiä ihmisiä, joita maa päällään kantaa...
Olkoonkin sitten niin että Äidin tehtävä on joskus raskas - mutta sen rakkaampaa lahjaa, kuin äitiys ei ole... (tai ainakin näin uskon)
Onnea kaikkille Äideille...!
Äitii... Huutaa pieni lapsi juostessaan tarhan pihamaalta kohti hakemaan tullutta Äitiään. Lapsesta huokuu jälleennäkemisen riemu.
Äiti on sana, joka toistuu monilla huulilla, monessa asiayhteydessä. Äiti on kaiken turva, monesta pulasta pelastaja, kuuntelija, sairaan hoitaja, kokki, siivooja, autokuski - mitä kenellekin...
Äiti on aina Äiti... sana ei tarvitse muuta määritelmää...
Huomenna on Äideille omistettu päivä. Olkaa kuitenkin jokaisena päivänä onnellisia Äidistänne - muistakaa häntä... Hän on ainutkertainen - juuri teille luotu, ei virheetön, vaan pesunkestävä Äiti.
Olkaa myös Äidit onnellisia äitiydestänne, joka hetki - sillä te olette jollekin maailmassa tärkeimpiä ihmisiä, joita maa päällään kantaa...
Olkoonkin sitten niin että Äidin tehtävä on joskus raskas - mutta sen rakkaampaa lahjaa, kuin äitiys ei ole... (tai ainakin näin uskon)
Onnea kaikkille Äideille...!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)